”Siitä seppo Ilmarinen, takoja iänikuinen / takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi. / Takoi sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn, / toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli, / jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä, / toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja.” (Kalevala)
Ote sammon taonnasta antaa sinänsä myönteisen kuvan elämästä: ihmisille riittää syötävää, toimeentuloa sekä taloudellista turvaa. Sammolle kävi kuitenkin huonosti, koska Pohjolan Louhi halusi pitää kaiken sen tuoman hyvän yksin itsellään eikä suostunut jakamaan. ”Kun et antanut osoa, tuota sammon toista puolta”, perusteli vaka vanha Väinämöinen napatessaan sammon veneeseensä. Keskellä meren sinisen sampo kiepahti laidan yli ja hajosi muruiksi, kirjokansi kappaleiksi.
Puhe jatkuvasta talouskasvusta on kuin tuon jo rikkoutuneen sammon epätoivoista tavoittelua. Kirjassaan Kun maailma ei riitä (2024) kauppatieteiden tohtori Christer Lindholm (1966−) esittelee ekologista kestävyysvajetta ja talouskasvun rajoja. Maailman tila näyttää tässä(kin) mielessä paitsi synkeältä myös erittäin monimutkaiselta: asiat ovat niin sidoksissa toisiinsa, että jokin yhdessä mielessä hyvä voikin muuttua toiselta kantilta katsottuna huonoksi.
Monelle on tuttua ajan omituinen piirre: milloin se kuluu hitaasti, milloin turhankin nopeasti. Kun miettii ihmiskunnan kaukaisen historian edistysaskeleita, on hämmästyttävää, miten hitaasti monet merkittävät keksinnöt, esimerkiksi raudan pelkistämisen taito, ovat maailmaa valloittaneet.
Silloin vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: / ”Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen: / ilma on emoja ensin, vesi vanhin veljeksiä / rauta nuorin veljeksiä, tuli kerran keskimäinen.”
Maailman tärkein metalli, kestävä ja lujatekoinen, on tunnettu tuhansia vuosia. Lähi-idässä opittiin erottamaan ja pelkistämään rauta rautamalmista jo 3 500 vuotta sitten. Kesti kuitenkin vuosisatoja, ennen kuin taito levisi Eurooppaan, ja vielä lukuisia vuosisatoja lisää, ennen kuin se ehti Suomeen asti.
Sitten toisaalta: Muutamien vuosien takaisten arvioiden (Governement of Canada, 2022; NS Energy 2021) mukaan rautamalmia on enää jäljellä 170−180 miljardia tonnia. Vuosiksi muutettuna tuotannon säilyessä nykyisellään aikaa on optimistisimmillaan 60−70 vuotta. Jos tuhansia ja satoja vuosia voikin olla vaikea hahmottaa, yhteen ihmiselämään mahtuvat vuosikymmenet saavat kyllä pysähtymään tai pitäisi saada.
Yli 50 vuoteen ei ole löytynyt riittävästi uusia rautamalmiesiintymiä kattamaan tuotannon kasvua. Suurimmat rautamalmivarantoja omistavat maat ovat Australia, Brasilia, Venäjä ja Kiina.
Lindholm käsittelee myös öljyntuotantoa. Maailman ensimmäisen öljynjalostamon perustivat insinööri James Young ja geologi Edward Binney 1800-luvun puolessa välissä Englannissa. Karl Benzin kehittämä Motorwagen puolestaan oli alku polttomoottorikäyttöisten ajoneuvojen aikakaudelle. Aikaa myöten se johti talouden ja koko yhteiskunnan täysin riippuvaiseksi fossiilisiin energianlähteisiin kuuluvasta öljystä.
Brittiläinen öljy-yhtiö BP teki vuonna 2019 karkean arvion siitä, kuinka kauan maailman öljyvarannot vielä riittävät. Koska ei kuitenkaan tiedetä varmaksi, löydetäänkö vielä uusia öljylähteitä ja mistä, arvion pohjaksi otettiin maailman sillä hetkellä tunnetut öljyvarannot ja jaettiin ne öljyn senhetkisellä vuosikulutuksella. Kun vielä oletettiin, että öljyntuotanto pysyy seuraavat 50 vuotta samana kuin ennen koronapandemiaa, tulokseksi saatiin, että öljyvarannot riittävät niin ikään noin 50 vuotta.
Siinä tulevaisuudessa elävät ainakin tämän päivän nuoret. Voittaako yhä suurempia rikkauksia haalivien lyhytnäköinen ahneus tyyliin ”kaikki mulle heti” vai kyetäänkö jättämään jotain myös jälkipolville?
Moni maa on usein ollut havittelemassa toisen maan luonnonvaroja, mutta harvinaisempaa on, että niitä lahjoitetaan vapaaehtoisesti (tiettävästi). Kun Iranin entinen shaahi Muhammad Reza Pahlavi oli elokuussa 1953 Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n sekä Britannian tiedustelupalvelun avustuksella onnistunut syrjäyttämään maan silloisen pääministerin Mohammad Mossadegin, shaahi kiitti avusta siirtämällä pikapikaa 40 prosenttia Iranin öljykentistä amerikkalaisten öljy-yhtiöiden omistukseen.
Uusiutuvien luonnonvarojen kulutuksen mittaamista varten kehitettiin 1990-luvun alussa niin kutsuttu ekologinen jalanjälki. Vuonna 2006 alettiin vuosittain julkaista maailman ylikulutuspäivää, jolloin kulutus ylittää sen määrän biokapasiteettia, jonka uusiutumiseen menee vuosi. Myös eri tavoin kritisoitu menetelmä antaa silti selkeitä suuntaviivoja siitä, mihin ollaan menossa. Uusiutumiskyvyllä on rajansa, ja ilmastonmuutos heikentää monin tavoin muun muassa maa- ja metsätalouden tuottavuutta.
Puutteellisinkin tiedoin ekologista jalanjälkeä on taannehtivasti laskettu aina vuoteen 1961. Vielä vuonna 1972, jolloin Rooman klubi julkaisi tunnetun raporttinsa Kasvun rajat, maailman ylikulutuspäiväksi saatiin 14. joulukuuta. Tuoreimman tiedon mukaan (Wikipedia) vuonna 2024 se on puolessa vuosisadassa aikaistunut elokuun alkuun. Entä miten yksittäinen maa Suomi pärjää tässä tilastossa? Täällä kulutetaan oma osa maailman luonnonvaroista hurjat nelisen kuukautta maailman keskiarvoa nopeammin: suomalaisten laskennallinen ylikulutuspäivä oli tuolloin jo 12. huhtikuuta.
Lopuksi Lindholm hahmottelee tietä ekologisesti kestävämpään ja ihmisläheisempään talousjärjestelmään nykyisen kestämättömän tilalle. Pessimistin silmiin näyttää kuitenkin siltä, että niin ihmisen kuin luonnon hyvinvointikaan ei mahda mitään rahan omistamisen antamalle vallalle.
Kalevalan päivänä
