Paljon ja aiheellisesti puhutaan luontokadosta, lajien häviämisestä ja luonnon monimuotoisuuden jatkuvasta supistumisesta. Huolenaihetta riittää.
Kamera, kartta, kello, kirja, kirjahylly, kirje, kortti, kumi, kynä; kasvokkaistapaamiset, kosketus, käsiala. Tässä ei sinänsä ole kyse k-kirjaimella alkavista asioista, vaikka siltä näyttää, vaan enimmäkseen esimerkkejä ihmisen jokapäiväiseen elämään liittyvän monimuotoisen käyttöesineistön häviämisestä. Ikävä seurata, kuinka 2000-luvun ykkösesine kännykkä − sattuvasti k-alkuinen sekin − ahnehtii kitaansa koko ajan lisää ja lisää kaikkea.
Kännykän omistaja ei tarvitse myöskään postimerkkiä, lehteä, radiota tai televisiota, jos haluaa tihrustaa suosikkiohjelmiaan pieneltä ruudulta.
Mahdollisuudesta henkilökohtaiseen asiointiin lähes millä tahansa toimialueella on enää rippeet jäljellä. Kerta erään viraston verkkorobottivastaajan kanssa kuitenkin riitti: se ei ymmärtänyt ainuttakaan eri tavoin muotoiltua kysymystä.
Elämän erilaisiin tarpeisiin liittyvän monimuotoisuuden vähittäinen katoaminen ei näytä juuri aiheuttaneen huolta yhteiskunnissa, vaikka sen aiheuttaja on kaapannut vallan paitsi ihmismielessä myös esinemaailmassa. Ihannoidaan kaiken vaivattomuutta, mutta ei tarpeeksi ymmärretä pelätä sitä, miten helposti sen voi myös menettää. Tuskin on viisasta panna koko elämä yhden kortin, siis kännykän, varaan.
Vaikka yksittäisen laitteen kadottaminen tavalla tai toisella tekee tukalaksi lähinnä sen omistajan elämän, näinä aikoina on otettava huomioon se, että koko yhteiskunnan verkkoihin perustuva toiminta saattaa vielä joskus häiriintyä tai jopa pysähtyä pitkäksikin aikaa. Onhan viime aikoina useammasta suusta kuultu, miten välttämätöntä on turvata Suomenkin tulevaisuus monenlaisin asehankinnoin. Muualla meneillään olevat sodat eivät ole jättäneet rauhan oloissa kasvaneelle ihmiselle epäselväksi, millaisiksi olosuhteet voisivat pahimmillaan muuttua. Onko olemassa yhteiskunnan selviytymissuunnitelmaa pidemmäksi kuin 72 tunnin sähkökatkojen ajaksi? Kolmeksi kuukaudeksi, puoleksi vuodeksi, vuosiksi?
Kumman menettäminen osuisi kännykkäriippuvaiseen ankarammin, laitteen vai läheisimmän ihmisen?
Kännykkäahdistusta voi kokea kuulumatta puhelimenkäyttötavoiltaan valtajoukkoon. Lounastavia tai kahvikuppinsa ääressä istuvia ihmisiä seuratessa huomaa järkyttävän usein, ettei itselleen anneta edes ruokarauhaa: Monen ateria saa jäähtyä lautasella, kun katsetta ei voi millään irrottaa kalleimmasta. Myös seuralainen jää usein huomiotta, kun on ”tärkeämpääkin” tekemistä. Se, jonka muinoin mainostettiin yhdistävän ihmisiä, nykyään näyttää pikemminkin erottavan heidät toisistaan.
Julkiseen liikennevälineeseen astuneen käteen puhelin ilmestyy (jos ei ole siinä jo valmiiksi) taskusta nopeammin kuin ase Villin lännen elokuvissa pyssysankareiden kouraan. Sivustakatsojasta se näyttää ja tuntuu aivan järjettömältä. Ja todellakin ahdistavalta, kun sama ympärillä toistuu ja toistuu ja toistuu. Miksi ikinä haluaisin kuulua samaan joukkoon?
Onkin lähes huvittavaa todeta, että ennen kännykkäaikaa tavattiin suomalaisia julkisilla matkaavia pitää tuppisuisina möllöttäjinä. ”Kaikki” vain katselivat puhua pukahtamatta maisemia toistensa ohi. Siinä asiassa ei mikään kyllä ole muuttunut, paitsi katseen suunta − alaspäin ja entistä enemmän sisäänpäin. Toisaalta se, joka kadulla kulkiessaan näyttää puhuvan itsekseen, on nykyään turvassa tietynlaisilta oletuksilta.
Pakostakin tulee ajatelleeksi, että toisinaan ilmoille heitetty huoli kännykkäriippuvuudesta onkin varsin näennäistä, sillä kaikkiin mahdollisiin ongelmiin tarjotaan kuitenkin ratkaisuksi jotain sovellusta ja nettiyhteyttä. Siitä taas seuraa, että mitä enemmän joka elämänalueella joudutaan aina vain pakotetummin toimimaan verkossa, sitä useammin elämään astuvat myös uudenlaiset uhat ja varoitukset. Tee näin, älä tee noin, äläkä missään tapauksessa niin. Että sellainen turvaverkko.