Oma ja toisen etu

Kielitoimiston sanakirjan mukaan etu ja etuus tarkoittavat samaa, tosin niin, että etuun liittyy useampia merkityksiä. Etu voi eri tilanteissa merkitä myönteistä, hyvää ominaisuutta tai seikkaa, jonkin asian valopuolta, ansiota tai avua sekä jostain saatavaa hyötyä tai voittoa.

Edun ja etuuden yhteinen merkitys tarkoittaa jonkin viran, aseman, jäsenyyden  tai elämäntilanteen perusteella myönnettyä etua. Kolmeen ensin mainittuun esimerkkinä asuntoetu, viimeiseen asumistuki.

Valta maistuu varmaan makealta, kun pääsee päättäjäksi ja lainsäätäjäksi. Näin on ehkä ajatellut joku eduskunnasta työpaikkaa haikaillut, jota on vuonna 2019 kiinnostanut tietää, mitä kuuluu siellä työskentelevän etuihin. Tuolloin hänen kirjasto.fi:stä saamansa vastauksen mukaan eduskunnan sivuilta sai vain vanhentunutta ja luultavasti vaillinaista tietoa.

Tiedossa olleista yleisimmistä eduista vastauksessa mainitaan seuraavat: veronalainen ravintoetu (eduskunnan ravintoloihin) 200 kertaa vuodessa, työterveyshuolto, hammashoitokorvaus (300 e sopimuskaudella), matkapuhelinetu, työaikajärjestely (liukuva työaika, etätyö), työmatkaetu (150 e/vuosi), liikunta- ja harrastustoiminta eduskunnan tiloissa, sairaan lapsen hoitopalveluetu (vain tietyissä tapauksissa), tavanomainen merkkipäivä- ja palvelusvuosimuistaminen, henkilöstömökki sekä lisäksi virkahenkilöille järjestetyt erilaiset koulutukset. Kaikki mainitut eivät koskeneet koko virkakuntaa.

Ajantasaista listausta tuntematta voi olettaa, että kansanedustajaa tuetaan  monessa muussakin asiassa. Kun matkat eduskuntaan aikanaan loppuvat ja jos edessä siintää tyhjä tulevaisuus, voi saada sopeutumisrahaa 1–3 vuotta. Sopeutumisrahan vähimmäismäärä kuitenkin ”on aina vähintään yhdeksän vuoden edustajapalvelusta kertynyt määrä”. Siis vaikka olisi työskennellyt vain yhden kauden eli neljä vuotta?

Ainakin osa eduskunnan ylimmästä virkahenkilöstöstä saa ladata oman sähköautonsa maksutta työpaikallaan, kenties myös kansanedustajat. Entä ulkomaille suuntautuvat henkilöstön virkistysmatkat?

Tasa-arvoisessa Suomessa kaikki vanhemmat (huoltajat) työpaikasta tai palkan suuruudesta riippumatta saavat jokaisesta lapsestaan myös lapsilisää, tämän vuoden joulukuussa peräti kaksinkertaisena.

Hyväpalkkaiset kansanedustajat ja muut samalla työpaikalla hyvin tuetut puhuvat varmaankin vain ajattelemattomuuttaan yhteiskunnan tuilla eläjistä. 

Oi Emma, Emma

Sukulaisen lainakirjapinossa vaikuttaa aina olevan jonkin eri dekkarisarjan osia. Toisinaan tulee otettua vinkistä vaari, joten esimerkiksi ruotsalaisen Sofie Sarenbrantin Emma Sköld ‑sarjan tähänastinen tuotanto on tullut luettua.

Kustantajan sanoin kirjailija ”halusi tehdä selvän eron sankarittarensa ja muiden ruotsalaisista jännäreistä tuttujen elämäänsä väsyneiden poliisien välille”. Aluksi sarja tuntuikin virkistävän erilaiselta ja vei mukanaan kuin suklaan syöminen. Viimeksi ilmestyneen osan jälkeen tuntui kuitenkin siltä, että kirjailijan olisi jo aika lopettaa Emman taru ja kehitellä jotain muuta.

Samalla lailla kuin rikossarjojen ryyppäävät tai korruptoituneet päähenkilöt myös Sköldin ”virkeys” alkaa pitemmän päälle hieman kyllästyttää. Kuten tähän kirjallisuudenlajiin kuuluu, hän on aina se, joka joutuu tai suorastaan syöksyy vaarallisiin tilanteisiin ja aina tietenkin selviää niistä neuvokkaasti. Raju, melkein liikuntakyvyn ja hengen vienyt järjestetty ratsastusonnettomuuskaan ei estä naista muutamien viikkojen päästä nousemasta sairaalavuoteelta ja rämpimästä pitkin metsää rikollisen jäljittämiseksi. Hän toimii työssään usein omavaltaisesti välittämättä seurauksista, joita se saattaa aiheuttaa työtovereille. Eikä Sarenbrant petä tätäkään kliseetä: tietenkin päähenkilönä olevan naisen pitää olla kaunis ja siksi miesten mieleen.

Sarenbrantin − kuten monen muunkin rikoskirjailijan − kirjoissa rikokset selviävät aina muutamassa viikossa. Tulee mieleen tositapahtumiin perustuva englantilainen sarja Murhaajajahti (Manhunt), jossa poliisilta vei peräti 17 vuotta saada kiinni mies, joka kaakkois-Lontoon alueella ryösti ja raiskasi vanhuksia. Tosin dramatisoidun sarjan perusteella Lontoon poliisin toiminta olikin sitten todella tehotonta tyyliin yksi juoksee ja muut katsovat, kuten eräässä takaa-ajotilanteessa.

Tähän mennessä Sarenbrant on eri rikosten tutkinnan yhteydessä saattanut jo myös melkein kaikki Emman lähiomaiset vaaraan. Viimeisimmän osan loppu antaa vihjeen, että seuraavassa osassa melkein-sanan voikin sitten jättää pois. Tulee ristiriitainen olo: kansalaiset (ainakin länsimaissa) yleisesti ottaen luottavat poliisiin ja sen antamaan turvaan, mutta kirjailijan antama kuva kyseisestä ammatista tuskin rauhoittaa niitä, joiden perheenjäsenenä on poliisi.

Kaiken Emma Sköldin hahmoon liitetyn ”sankarihypetyksen” keskellä on pitänyt pohtia, mikä on Sarenbrantin pääviesti. Sekö, että nainen voi pärjätä siinä missä mies, olla rohkea ja tehdä, mitä haluaa? Vai se, ettei työtä ja äitiyttä voi kerta kaikkiaan yhdistää?

Emman kaksi alle kouluikäistä lasta jäisivät heitteille, jos ei olisi isovanhempia, sisarta ja nuorimmaisen isää, joka niin ikään on poliisi. Emmalla itsellään ei ole aikaa olla lastensa kanssa, kun työ kutsuu mihin vuorokauden aikaan tahansa, ja hänelle työ tulee aina ensin.

Ei riitä, että (muutkin kuin Sarenbrantin) rikossarjat ovat suosittua luettavaa, niitä myös katsotaan, ainakin sen perusteella, että televisiossa ei juuri muunlaisia sarjoja tarjota. Niiden perusteella television tarjontaa voikin pitää varsin väkivaltamyönteisenä sen lisäksi, että näinä aikoina moni elokuva, dokumentti ja muu sarja liittyy tavalla tai toisella sotaan.   

Juuri päättynyt, niin ikään ruotsalaisen Cilla Jackertin käsikirjoittama televisiosarja Ohuella langalla oli kieltämättä kiinnostava, ilman ainuttakaan tappajajahtia. 

Sarjan keskittyminen poliisin toimintaan ruotsalaisten arjessa ja sen herättämään kritiikkiin muistuttaa muutaman viikon takaisesta halloween-juhlinnasta ja poliisiin kohdistuneesta arvostelusta Soulissa Etelä-Koreassa. Uutisten perusteella Soulissa oltiin yleisesti sitä mieltä, että massojen ahtautuminen kapealle kadulle ja siitä seurannut kaaos ihmishenkien menetyksineen olivat poliisin syytä: miksei heitä ollut tarpeeksi? 

Mikä määrä olisi riittänyt? Eikö tässä tapauksessa luottamus poliisin kykyyn suojella kansalaisia ole jo aika epärealistista? Sen sijaan tulisi ottaa huomioon niinkin epämukava asia kuin yksilön vastuu tekemisistään ja järjenkäyttö ylipäätään. Luultavasti lähes kaikki osasivat odottaa yleisöryntäystä ja tiesivät, mitä kautta juhlijat pääasiassa kulkevat. Oli kunkin oma päätös mennä massan mukaan.

Helmen heijastama valo

”Sinähän tiedät, että maalaus tarvitsee sitä”, hän sanoi hiljaa, ”helmen heijastamaan valoa. Muuten se ei ole täydellinen.”

Taiteilijan kommenttiin kätkeytyy lähestyvä, tietoisesti aiheutettu yhteentörmäys piian ja hänen emäntänsä, helmien omistajan, välillä. Täydelliseen taideteokseen pyrkivä maalari ymmärtää sen kyllä, mutta asettaa silti taiteensa etusijalle.

Sen sijaan vähäpuheisen taiteilijan yksityiset ajatukset ”sinästä” ja yhteentörmäyksen syvimmästä syystä on hienovireisesti kirjoitettu näihin lauseisiin: Hiukset valahtivat olkapäilleni ruskeina kuin syksyiset pellot. Kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt niitä. ”Sinun hiuksesi”, hän sanoi. Hän ei ollut enää vihainen. Lopulta hänen katseensa päästi minut. 

Mieleen nousee sama kohtaus kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta: Scarlett Johanssonin esittämä piika puolittain piilossa kuparinpunaisina ryöpsähtävine kutreineen ja hänen isäntäänsä näyttelevä Colin Firth, joka tuijottaa näkyä hiljaa, lumoutuneena. Vain hetki, joka ei unohdu kummaltakaan.

Johannes (Jan) Vermeerin maalaama muotokuva Turbaanipäisestä tytöstä (1665) sai kirjailija Tracy Chevalierin käsissä kiehtovan kirjallisen muodon nimellä Tyttö ja helmikorva (suom. 2001, kuvitettu painos 2005). Sen tyystin erilaiseen maailmaan tekee välillä mieli vetäytyä. Kerronta on niin visuaalista, että tarinan voi nähdä näkemättä elokuvaa. Loistavasti romaanin henkeä noudattelevan elokuvan tunnepitoisempi päätös tosin miellyttää enemmän kuin kirjan järkevän viileä lopetus.

Hollannissa Delftin kaupungissa asuneen Vermeerin elämästä (1632−1675) on tallennettu melko vähän faktatietoja, ja näin ollen myöskään maalauksen malli ja hänen elämänkulkunsa eivät ole tiedossa. Kirjailijan kertoma tarina kuulostaa hyvin uskottavalta − niin uskottavalta, että sitä voisi helposti alkaa pitää totena.

Romaanin jälkisanoissa Chevalier toteaakin, että toisinaan lukijoiden suhtautuminen Vermeeriin ja hänen maalauksiinsa on lähennellyt hysteriaa: Eräs lukija oli kirjoittanut palautteessaan, että jos olisi taiteilijan jälkeläinen, hän haastaisi Chevalierin oikeuteen.

Vasta noin vuoden kuluttua kirjan ilmestymisestä kirjailijalle valkeni hämmästyttävä yhteensattuma. Hän sai nimittäin kuulla, että nimi Margriet, josta kirjan päähenkilön nimi Griet on lyhenne, tulee latinankielisestä sanasta margarita, joka tarkoittaa helmeä.

Vermeerin elämäkertatietojen mukaan hänen vaimonsa synnytti 15 lasta, joista neljä menehtyi varhain. Perheeseen voi siis hyvin kuvitella avuksi piian jos toisenkin. Taiteilija elätti perheensä maalaustensa myynnillä ja toimimalla taidekauppiaana. Hänen taloudelliseksi tukijakseen arveltu mesenaatti Pieter van Ruijven kuoli vuonna 1674. Kun Vermeer itse menehtyi seuraavana vuonna vain 43-vuotiaana, hänellä oli jättää perheelleen enää vain suuret velat.

Tuona vuonna 1675 taiteilijan kotikaupungin Delftin perustamisesta tuli kuluneeksi 600 vuotta. Nykyisin hänen maalauksensa turbaanipäisestä tytöstä sijaitsee Mauritshuisin museossa Haagissa.

● ● ●

Hollantilaistaiteilijan elämä taiteen tekemisen ja monilapsisen perheen välillä tasapainoillessa tuo oitis mieleen hänen naispuolisen kollegansa, italialaisen Lavinia Fontanan (1552−1614), josta Mia Kankimäki kertoo kirjassaan Naiset, joita ajattelen öisin.

Erona Vermeeriin Fontana tietenkin synnytti itse 11 lastansa ja teki samalla uraa taidemaalarina. Oman perheensä lisäksi hän elätti myös vanhempansa. Hän eli 62-vuotiaaksi ja maalasi viimeiset 10 vuottaan muun muassa paaville ja Borghesen suvulle. Tästä voisi päätellä, että Lavinia Fontanan elämä sujui varsin mukavasti loppuun asti. Vermeerin taas arvellaan kuolleen stressiperäiseen sairauteen (ehkä aivohalvaus, kenties sydänkohtaus), joka vei hänet parikymmentä vuotta nuorempana kuin Lavinia oli kuollessaan.

Lapsiluvun lisäksi näitä taiteilijoita yhdistää myös säilyneiden maalausten lukumäärä: ainakin Wikipedian mukaan sekä Vermeeriltä että Fontanalta on säilynyt 32 maalausta, joiden tiedetään varmasti olevan heidän maalaamiaan.