Houkutuslintu

Ruokakaupan kuitin mukaan ostoksia kertyi tällä kertaa yhteensä yhdeksän. Niistä kuuden hinta myös päättyy numeroon yhdeksän: edullisin ostos 0,99 € ja kallein 4,49 €. Sattumanvaraisena esimerkkinä hieman arvokkaammista myytävistä tuotteista mainittakoon verkkosivuillaan vuodeksi suojaa tarjoavan tietoturvaohjelmiston hinnasto: 69,99 €, 89,99 € ja 99,99 €.

Ihmetyttää, miksi pääasiassa yhdeksän-loppuisia hintoja yhä käytetään markkinoinnissa sen sijaan, että varsinkin kahteen yhdeksikköön päättyvä hinta näkyvästi pyöristettäisiin tasasummaan. Mahdollinen ostaja tietää kyllä, mitä kyseisellä numerolla yritetään psykologisesti viestiä, mutta antaa silti hämätä itseään. Yhdeksikkö on kuin houkutuslintu: 69,99 € − onhan se nyt selvästi halvempi kuin 70 €! Pikkutarkimmat myös muistavat mainita ysiysihinnan kertoessaan ostoksestaan tutulleen, suurpiirteisemmille riittää pyöristys.

Sentin arvoa pidetään käsittämättömän merkitsevänä siihen nähden, ettei Suomessa euroon siirryttäessä edes otettu käyttöön pikkuhiluja eli yhden ja kahden sentin kolikoita. Ehkäpä taustalla vaikuttaa oman rahayksikön aikainen sanonta, että pennissä on miljoonan alku.

Vaikka tehokkuutta ja tehostamista etsitään nykyään suurennuslasin kanssa kaikkialta, mainostajat ohittavat täysin tietoisesti tasasumman mukanaan tuomat hyödyt. Tasaluku on helppo ja nopea sanoa ja kirjoittaa. Se vie vähemmän tilaa ja myös kirjoittajan aikaa säästyy. Lisäksi jopa vain satunnaisesti ja vastentahtoisesti mainoksille altistuvaa kuluttajaa ilahduttaisi, jos loppuisi se alituinen ysiysihokema.

Tuskin kukaan maksava asiakas viitsii kauaa seurata kaikkien ostostensa hintoja nähdäkseen, paljonko säästöä ysiysituotteista lopulta kertyy esimerkiksi puolessa vuodessa. Onko kuluttajalla todellista aihetta samanlaiseen huumaan kuin urheiluselostajalla, jonka ääni kohoaa korkeuksiin, jos sadan metrin juoksun ennätys 9,80 paranee sadasosan aikaan 9,79? Vaikuttavatko ysiysihinnat konkreettisesti taloudessa suuntaan tai toiseen (näkökulmasta riippuen) ylipäänsä?

Ikä ei kerro kaikkea, paljon kuitenkin

Toisin kuin usein kuulee sanottavan, ikä ei ole vain numero. Jos ihmisestä tietää pelkän iän, se kertoo ensimmäiseksi sen, onko hän lapsi vai aikuinen. (Aina selvältä tuntuva jaottelu ei silti täysin päde.) Tarkempi määrittely perustuu oletuksiin aivan kuin ihmisen pelkästä ulkonäöstä tehdään oletuksia esimerkiksi hänen luonteestaan ja aikeistaan. Lapsi voi olla vauva-, päiväkoti-, koulu- tai teini-ikäinen. Aikuisen voi ikätiedon perusteella jakaa tavallisimmin kuuluvaksi opiskelijoihin, nuoriin aikuisiin, työikäisiin, keski-ikäisiin, eläkeläisiin ja vanhuksiin.

Ihmisen iästä voi suurin piirtein päätellä myös sen, mitä hän on elinaikanaan omassa kulttuurissaan tiettynä aikana mahdollisesti ehtinyt kokea ja millaista historiallista tai omaan aikaansa liittyvää tietoa omaksua. Hyvä esimerkki tästä ovat hautalöydöistä tehdyt ihmisluiden iänmääritykset, joiden perusteella ihmisen oletettavaa taustaa kyetään arvioimaan.

Yhtä lailla tulkintoja voidaan tehdä nykyajassa elävästä tietynikäisestä ihmisestä. Harva sentään kasvaa ja elää tyhjiössä. Ikätieto ilmaisee monenlaista tietoa muun muassa siitä, mihin kohtaan yhteiskunnan toimintoja ihminen sijoittuu. Onko henkilö oikeutettu päivähoitoon, ajokortin saamiseen tai avioliiton solmimiseen. Ikä kertoo hänen oikeudestaan äänestää erilaisissa vaaleissa, joiden alaikärajat vaihtelevat. Jopa kalastuslupa on ikäsidonnainen.

Ikä ei siis ole vain tyhjä numero, vaan siihen sisältyy selvää tietoa kuten myös lukemattomia mahdollisuuksia ja myös rajoituksia.

Viime aikoina iästä onkin tehty todella suuri numero. On nimenomaan korostettu, suorastaan huudettu sitä, kuinka vanha 81-vuotias onkaan. Ikä on kaiken aikaa ohittanut jopa siitä johtuvat tai sen mukanaan tuomat fyysisen rappeutumisen merkit ja niistä puhumisen.

Järkevästi ajatellen kahdeksankymppinen todella on jo liian vanha ottamaan vuosiksi vastuulleen minkä tahansa valtion saati suurvallan johtajuuden. Miten monelta nöyryytykseltä ja ilkeämieliseltä arvostelulta vältyttäisiin, jos myös maan johtajan virkaan hakeville selkeästi asetettaisiin enimmäisikäraja. 

Kummallista, että toisen pääehdokkaan ikään ei ole kiinnitetty juuri lainkaan huomiota, vaikka hän on vain alle neljä vuotta nuorempi kuin iästään kaiken aikaa muistutettu, piikitelty ja ehdokkuudestaan viisaasti lopulta luopunut Yhdysvaltain nykyinen presidentti Biden. Jos tätä pidettiin jo valittaessa liian vanhana, miksei siitä ole opittu? Eihän fyysinen vireys pysty mitenkään peittämään 78-vuotiaan republikaaniehdokkaan henkistä tilaa. Höperö voi olla ilman vanhuuden-etuliitettäkin.

Toisen sanonnan mukaan Tottumus on toinen luonto. Myös suomalaiset viestimet näyttävät langenneen tottumuksen ansaan uutisoidessaan tästä republikaanien pääehdokkaasta. Aiempi, yli neljä vuotta kestänyt liki hetki hetkeltä ‑raportointi hänestä ehdokkaana ja presidenttinä on tehnyt tehtävänsä: Tuntuu siltä kuin hänen jatkuvia valheitaan sekä loukkaavia ja erittäin törkeitä puheitaan toisista ihmisistä − myös muista ehdokkaista − pidettäisiin nykyään enää ikään kuin asiaan kuuluvina. ”Tyylilleen uskollisena” hän nyt vain puhuu julkisesti niin kuin puhuu. 

Mitä tulee mieleen? Niinpä tietysti, pojat ovat poikia. Minkäs niille mahtaa.

Kun siis täälläkin viestimissä on raportoitu öykkärin jokaikinen lausahdus ja tempaus, on samalla vastaanottajien hauskuuttamisen tai pöyristyttämisen varjolla otettu osaa hänen omahyväisen tyylinsä (= ajatustensa, asenteensa ja ”totuutensa”) levittämiseen. Nyt se jo tiedetään, ja kyllästymisen raja on ylitetty aikoja, aikoja sitten.

”Ihmisen ikä on laskettava sen mukaan, minkä ikäinen hänen ajatuksensa on. Mutta monelta mieheltä, jolla on jo täysi-ikäisiä poikia, puuttuu vielä täysi-ikäisiä ajatuksia.” (Juhani Siljo, 1888−1918)

Jäähyväiset aseille joilla elämä tuhotaan*

Moni kansakunta on alkanut varustautua sellaista uhkaa vastaan, joka usein vaikuttaa enemmänkin mielen sisäiseltä kuin varsinaiselta ulkoiselta uhalta. Oli kyse kummasta vain, oletetun uhan aiheuttajaksi nähdään viime kädessä aina sama kohde: toinen ihminen.

Kun yhdysvaltalainen Celeste Ng vuonna 2022 julkaisi romaaninsa Kadonneet sydämemme, hän ei sillä luultavasti lainkaan viitannut Venäjän samana vuonna aloittamiin lapsikaappauksiin. Sodan keskellä kaapattujen ukrainalaislasten halutaan unohtavan juurensa kasvattamalla heitä venäläiseen isänmaallisuuteen. Ngin romaanissa kaapatut ovat pääosin aasialaistaustaisia amerikkalaislapsia, jotka on epäamerikkalaisuuden kitkemiseksi erotettava mistä tahansa syystä epäilyttäviksi leimatuista vanhemmistaan.

Yhtä lailla kuin koettu uhka voi olla vain omassa mielessä, erilaiset taide-elämykset koetaan usein vain sisäisesti, henkilökohtaisessa maailmassa. Ensimmäisenä suomalaisittain mieleen tuleva esimerkki on Finlandia-hymni. Kun se soi, sanoin tai ilman, se tuntuu koko kehossa: silmät vettyvät, kurkussa tuntuu pala, sydämensyke kiihtyy, liikutuksen aalto vyöryy yli. Toisinaan taiteilla on kuitenkin voima saada kokijansa myös irti itsestään ja liikkeelle, muuttamaan ajatteluaan, toimimaan muiden hyväksi.

Ngin päähenkilöltä Margaret Miulta on julkaistu runokirja, jonka menekki jää muutamiin kymmeniin − kunnes yhtäkkiä eri puolilla maata leviää runosäettä Kadonneet sydämemme lainaava mielenosoitusaalto ja kirjan myynti nousee viikko viikolta. Sitten se kielletään ja hävitetään. Runo on kuitenkin ehtinyt vaikuttaa ja saanut ihmiset sekä vaatimaan julkisesti kaapattujen lasten palauttamista vanhemmilleen että myös toimimaan salaa sen toteuttamiseksi.

Omalle lapselleen äiti Miu on usein lukenut japanilaista kansansatua kissoja piirtävästä pojasta. Romaanissa kerrotun viisisivuisen tarinan voi tiivistää  pääpiirteissään seuraavasti:

Olipa kerran köyhän perheen poika, joka auttoi vanhempiaan riisipellolla ja vietti vapaa-aikansa enimmäkseen piirrellen, mieluiten kissoja. Vanhemmat tukivat lahjakasta poikaansa mahdollisuuksiensa mukaan, mutta kyläläisten mielestä moinen turhanaikainen piirtely ei tuonut ruokaa pöytään eikä hyödyttänyt muutenkaan.

Sitten kylään iskenyt tauti vei sekä äidin että isän, eikä yksikään asukkaista halunnut ottaa outona pitämäänsä poikaa kotiinsa. Vähin eväin ja tavaroin hän lähti matkaan. Oli kylmä talvi, ja hän yritti turhaan päästä johonkin taloon. Myös viimeisessä talossa oven avannut vanha nainen kieltäytyi päästämästä häntä sisälle vedoten kylää piinaavaan pelkoon.

Poika näki kauempana aution talon, joka naisen mukaan oli kirottu, eikä kukaan sinne astunut koskaan tullut ulos. Poika kuitenkin vakuutti, ettei häntä pelota, joten nainen antoi hänelle mukaan soihdun ja pyysi poikaa antamaan anteeksi, jos tämä kuitenkin onnistuu selviämään hengissä yön yli.

Sisällä autiotalon ainoassa huoneessa oli valkoiset seinät ja vain yksi kaluste, kaappi. Pojalle tuli mieleen piirtää tyhjälle seinälle ensin yksi kissa, mutta lopulta seinät täyttyivät kokonaan kissoista. Muistaessaan vanhan naisen sanat kirouksesta hän meni nukkumaan kaappiin, joka oli paljasta lattiaa parempi.

Yöllä poika heräsi hirvittävään huutoon ja ryskeeseen. Äänten tauottua, pitkän ajan kuluttua, hän uskalsi avata kaapin oven ja mitä hän näkikään: Hänen seinille piirtämiensä kissojen suut olivat verenpunaisia, maalattia täynnä tassujen ja taistelun jälkiä. Huoneen nurkassa makasi kuoliaaksi raadeltuna härän kokoinen rotta.

 

*Otsikko Kai Kiven (sävellys) ja Jyrki Siukosen (sanat) laulusta Jäähyväiset aseille