Ruohonvihreä toivo

Kuin rikkoutuneen asfaltin raosta esiin ponnistava ruohonvarsi.

Koska vain hengissä selvinneet voivat kertoa kokemuksistaan holokaustin ajan keskitysleireistä, se tarkoittaa aina liki yliluonnollista sitkeyttä ja pienimpäänkin mahdollisuuteen tarrautuvaa elämänhalua. Jokaisen selvinneen on pitänyt keksiä omat keinonsa. Mielikuva väkisin esiin puskevasta vihreästä tulee hakematta joka kerta, kun näistä selviytymisistä lukee.

Pahamaineisimman Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille perustettiin erillinen perheleiriksi kutsuttu yksikkö, jonka parakeista yhdessä kokoontui päivittäin yli 500 lasta. Parakin päällikkö Alfred (Fredy) Hirsch ohjasi toimintaa muutamien aikuisten ja 14−16-vuotiaiden apulaisten kanssa. Kouluaineiden opetus oli kuitenkin ankarasti kielletty.

Kyse ei ollut siitä, että natsit olisivat säälineet näitä alle 13-vuotiaita lapsia, vaan ainoa tarkoitus oli hämätä ulkomailta mahdollisesti saapuvia Punaisen Ristin tarkkailijoita. Kuuden kuukauden armonajan jälkeen osa ohjattiin tarkastusjonosta oikealle, osa vasemmalle: toiset välittömään kuolemaan, toiset jatkamaan väliaikaista elämää. Uusi erä tilalle.

Kun Hirsch tarjosi 14-vuotiaalle Auschwitziin joutuneelle Editalle (Dita) valtavaa vastuuta, tämä otti sen jalat tutisten mutta epäröimättä vastaan. Hirschin tarjous oli yllättävä: parakin numero 31 vaatimattoman kirjaston hoitaminen. Ruoka-annoksia vastaan salakuljetetut kahdeksan kirjaa olivat peräisin Auschwitzin jättimäisestä, vangeilta takavarikoidun omaisuuden täyttämästä varastosta. Lisäksi kirjastoon kuului puolisen tusinaa elävää kirjaa eli kerrontataitoisia ihmisiä. Yksi heistä vie kuulijat kerta toisensa jälkeen matkalle Nils Holgerssonin ja villihanhien kanssa.

”−− aina kun lapset kuuntelevat tarinaa, he pääsevät hetkeksi pois tästä kirppuja kuhisevasta loukosta, he eivät haista palavan lihan löyhkää eivätkä pelkää. Tarinan ajan he ovat onnellisia.”

Teoksen Auschwitzin kirjastonhoitaja (2012, suom. 2021) kirjoittaja espanjalainen Antonio Iturbe (1967−) haastatteli päähenkilönsä esikuvaa tšekkiläistä Dita Krausia (o. s. Poláchová, 1929−), ja on sen lisäksi käyttänyt tosipohjaisessa romaanissaan omaa mielikuvitustaan. Esimerkiksi teoksessa luetelluista kahdeksasta kirjasta Kraus itse muisti aiheeltaan vain kolme: algebran alkeet, H. G. Wellsin Lyhyen maailmanhistorian sekä venäjän kieliopin. Tämän perusteella Iturbe on lisännyt mukaan kartaston, S. Freudin Johdatuksen psykoanalyysiin sekä kolme erikielistä romaania, yhtenä tšekkiläisen Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa.

Natsien kieltoa uhmaten parakissa käytiin koulua salaa, ja opetuksessa käytettiin apuna tarjolla olleita kirjoja. Vaikka normaaleissa oloissa koulukirjat eivät aina innostaneet, leirillä ne olivat muistutus elämästä ilman pelkoa ja piikkilanka-aitoja.

Diktaattoreilla on usein tapana sytyttää kirjarovioita tarkoituksena hävittää vihollisena pidetyn kansan kieli ja kulttuuri. Nykyään kansalaiset itse pitävät enenevässä määrin huolta tästä hävitystyöstä, koska kirjalla ei enää nähdä samaa henkistä arvoa kuin ennen. Se vie vain turhaan tilaa kirjahyllyssä, jos sellainen vielä on.

Mikäli holokaustiajan tapaisia keskitysleirejä joskus vielä jossain päin maailmaa nousee − mikä ei liene täysin mahdoton ajatus tässä hullummaksi käyvässä maailmantilanteessa −, niihin joutuvat erotetaan paitsi omaisistaan satavarmasti myös puhelimistaan. Kertoisivatko näiden leirien vangit toisilleen tarinoita somejulkkisten elämänkäänteistä ja Tiktok-videoista?

Veron maku suussa

Se, joka maksaa veroja, on veronmaksaja, tulolähteestä riippumatta.

Erityisesti poliitikoilla mutta luultavasti myös useimmilla kansalaisilla on kuitenkin tapana panna yhtäläisyysmerkki sanojen palkansaaja ja veronmaksaja välille. Myös Veronmaksajain keskusliitto katsoo asioita yksinomaan tästä näkökulmasta, joskin sen verkkosivuilla mainitaan myös eläkeläiset. Se kertoo olevansa ”veroa maksavien kansalaisten ja yhteisöjen järjestö”.

Ilmeisesti ei ole yleistä tietoa, että Suomessa veroja maksavat myös niin ansiosidonnaista kuin Kelan maksamaa työttömyyspäivärahaakin saavat.

Sanan veronmaksaja maku on vivahteikas: Siinä voi − käyttäjän mukaan − maistua ylimielisyys niitä kohtaan, joiden ei mielletä kuuluvan samaan joukkoon. Joidenkin suussa se maistuu kitkerältä velvollisuudelta. Toisille taas se saattaa jättää jopa mukavan suutuntuman.

Vuoden 2014 Kielikellossa pohdittiin asiaan liittyviä termejä Verohallinnon näkökulmasta. Esillä olivat veronmaksajan ohella yleiskäyttöiset sanat verovelvollinen, veronmaksaja ja asiakas. Myös tiettyihin yhteyksiin sopivat yrittäjä, palkansaaja, ilmoittaja, maksaja ja palautuksen saaja mainitaan.

Tekstin kirjoittaja kielenhuoltaja Reeta Tolonen otti tuolloin esille toisen henkilön huomion, jonka mielestä termi veronmaksaja olisi Verohallinnossa käynyt harvinaiseksi. Tolonen arveli vaikutelman osittain voivan johtua siitä, että sana on osa (alussa mainitun) järjestön nimeä. Lisäksi se viittaa asiakkaisiin vain maksajina, kun taas verotukseen liittyy muutakin. Kaikki maksajat ovat myös saamapuolella.

Vaikuttaakin vahvasti siltä, että järjestönimellä Veronmaksajain keskusliitto ja sen edustamalla toiminnalla on suora yhteys siihen, että veronmaksaja-sanan tarkoite ja käyttöala on supistunut rajaamaan sen vain palkasta (tai eläkkeestä) veroja maksaviin kansalaisiin. Näin syntynyt käsitys on selvästi harhaanjohtava.

Joten, kuinka suuri tai pieni osuus väestöstä todellisuudessa kuuluukaan veronmaksajien joukon ulkopuolelle?