Puhtaampi puhallus

Nuotio- tai takkatulen loimotus on kaunis katsella. Kun tuli hiipuu, jäljelle jää hiiltynyt kasa kekäleitä. Ja lämpö. Ja ristiriitainen mieli.

Nyt kun eletään ilmastohuolen aikaa ja yritetään muun muassa keksiä vaihtoehtoja fossiilisten polttoaineiden käytölle, joutaisiko kielenkäytössä suosittu fraasi puhaltaa yhteen hiileen jo fraasien hautausmaalle. Päämääränähän on sammuttaa, siis vähentää päästöjä, ei saada hiipuvaa kekälettä uuteen loimuun. Yhteistoimintaa merkitsevälle kielikuvalle tulisi saada ajantasainen korvaaja.

Fraasi yhteen hiileen puhaltamisesta lienee peräisin 1960-luvulta, ainakin suomenkielisissä kirjallisissa lähteissä. Sakari Virkkunen on Suomalaista fraasisanakirjaansa (5. painos 1983) varten käynyt läpi mittavan määrän kirjallisuutta, Helsingin Sanomien vuosikertoja ynnä muuta painettua aineistoa ja löytänyt seuraavan maininnan Aamulehdestä (4.9.1967): ”Kansanedustaja Pauli Räsänen ehdotti, että kaikkien rauhan- ja urheilujärjestöjen, ammattiliittojen sekä kirkollisten piirien tulisi samanaikaisesti puhaltaa rauhanhiileen (Vietnamin sodan lopettamiseksi).”

Räsäsen ehdotusta sopii kannattaa kaikissa sodissa kaikkina aikoina, mutta mikä ihme lienee rauhanhiili?

Virkkusen muut merkinnät hiili-sanan sisältävistä fraaseista ovat hiilivalkeamies ja koota tulisia hiiliä pään päälle. Hiilivalkeamies-vertausta on käyttänyt Yrjö Soini teoksessaan Kuin Pietari hiilivalkealla, joka käsittelee sotasyyllisyysasian vaiheita 1944–49.

Samasta sanakirjasta toisaalla silmiin osui hämmästyttävä tieto. Sana hiili on yhdistetty vielä 1940-luvulla myös jopa vesivoimaan. Tuolloin siitä käytettiin kielikuvaa valkoinen hiili tai valkea kivihiili. Virkkusen poimima esimerkki Helsingin Sanomista (18.11.1948) on vetoomus, jonka kansalle esitti ”valtakunnan voimapäällikkö”: ”Valkeasta hiilestä – vesivoimasta – puuttuu nyt lähes puolet. – Muista a-i-n-a säästää sähköä ––.”

Hieman yllättäen sanakirja päättyy ä-kirjaimeen. Milloin onkaan alettu valaa öljyä laineille?

• • •

Ilmastohuolen tulisi koskettaa aivan kaikkia. Sen on ymmärtänyt myös Ruotsin kuninkaallinen perhe.

Kuningasperheen vuotta 2018 käsittelevässä dokumentissa kuningas Kaarle XVI Kustaa kuvattiin linnan katolla aurinkopaneelia asettelemassa, ja prinsessa Victoria perheineen rannalla poimimassa jätteitä. Victoria kannattaa lämpimästi ploggausta eli lenkkeilyn ja roskien poimimisen yhdistämistä. Purjehdusta harrastava prinssi Philip seuraa merien tilaa pitkillä purjehdusretkillään.

Virastossa

Tuli asioitua virastossa. Kyseinen virasto ei ole ainoa, jossa on tuhlattu turhaan isotteluun. Asiainhoitoon tarkoitettuja koppeja on rakennettu pitkä rivi, mutta koskaan läheskään kaikkia ei näytä käytettävän yhtä aikaa. Enintään kolme virkailijaa istuu kopissaan samaan aikaan kun vuoroaan odottavat kymmenet asiakkaat.

Kun koppiin viimein pääsee, virkailija suosittelee melkein ensimmäiseksi verkkoasiointia. Onko kenties jotenkin vaikea ymmärtää, että jos asiakas on tullut paikalle (jonottamaan), hän todellakin on tehnyt niin tieten tahtoen? Ja loppujen lopuksi mitä se kenellekään kuuluu, miksi joku haluaa käyttää palvelua, jota kuitenkin vielä tarjotaan?

Kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin ei vastausta saa verkosta, vaikka kuinka klikkaisi linkkiä linkin perään. Vaikka taito etsiä ja seuloa tietoa kuuluu nykyään olennaisiin kansalaistaitoihin, vaatimus kaikkien alojen asiantuntijuudesta on liikaa vaadittu yhdeltä ihmiseltä. Varsinkin virallisessa asioinnissa paitsi helpompaa myös luotettavampaa on kääntyä oikeasti asiaa tuntevan ihmisen puoleen. Joillekin se on mieluisinta kasvotusten.

Kaiketi myös koppien lukumäärällä on yritetty luoda virastoon luotettavuuden vaikutelma. Täällä Sinua/Teitä kyllä palvellaan. Siinä on kuitenkin selvästi epäonnistuttu: asiakkaat ihmettelevät itsekseen tai toisilleen näitä tyhjänpantteja.

Ihmeteltävää riittää siksikin, että jo rakennusaikana asiakkaita on kaikin tavoin ohjattu verkkoasiointiin. Sama koskee muuten myös isoja pankkisaleja, joihin asiakkaat ovat nyttemmin hädin tuskin tervetulleita.