Valoaalto

Ei muuta kuin hiukset päässä, kirjoitti runoilija Kaarina Valoaalto. Muutamaan sanaan tiivistetty mielentila, jossa pää tuntuu tyhjentyneen ajatuksista eikä mitään sanottavaa ole.

Melkein mummolle

Mumma, mummi, mummo, mummu. Yhden kirjaimen ero virittää sanoihin vanhojen kotimaisten elokuvien tuomia erilaisia mielleyhtymiä: Mummo on se harmaatukkainen nutturapää sukkaa kutomassa, mummu taas navettatakkinen ja saapasjalkainen laiha naisihminen. Mummi – kuvaa ei synny mutta se kuulostaa pehmeältä ja läheiseltä. Mumma taas on sarjan vierain sana itselleni.

Nyt on tietysti toisin. Nykymummoilla on värjätyt hiukset, glitterlenkkarit ja kädessä… tarvitseeko sitä edes sanoa.

”Samaa tahtia kuin he ohittivat mummolaan johtavat maamerkit, he muuttuivat itse erilaisiksi. He ajoivat toiseen todellisuuteen, jossa mummun tilalla oli mumma ja jossa kuolleen papan sijaan oli elävä kaljupäinen paappa. Siellä he kaikki nauroivat aina.” (Tommi Kinnunen: Lopotti)

Sanoja on vaikeampi käyttää, jos niihin ei ole todellista yhteyttä. Jos ei ole ehtinyt tuntea isovanhempiaan, myös tällaiset sukulaisuussuhdetta kuvaavat sanat voivat tuntua oudoilta suussa. Ainoaa jotenkuten muistamaani isovanhempaa, äidinäitiä, ei häntäkään kutsuttu noilla nimillä. Hän oli kaikille Oma.

Vaikuttaa siltä, että isoäiti on jäänyt enää vain kirjalliseen käyttöön. Sitä ei oikeastaan koskaan kuule nykyihmisten puheessa, sen sijaan esimerkiksi draamojen käännösteksteissä sitä näkyy käytettävän enemmän kuin mummoa eri muotoineen.

Mummosta o:lla on tullut jonkinlainen sukulaisuuden ulkopuolelle laajentunut yleistermi.

Pihtiputaan mummolla on merkittävä asema yhteiskunnan kielellisenä mittarina: julkisissa viestimissä sanoma tulee esittää niin, että keskivertolukija tai -katsoja Pihtiputaan mummokin sen ymmärtää. Mummonmökki, nostalginen punainen tupa, huokuu aikaa, josta nykyajan täydellisesti varustetut, arkkitehtien suunnittelemat kesähuvilat kilvan yrittävät päästä eroon. Urheilukieleen lätkäisty ylämummo ei avaudu ilman selitystä.

Draamaelokuvien ikuinen klisee on elämän kiertokulku: kun yksi kuolee, niin toinen syntyy. Ikään kuin jonkun toisen elämä voisi korvata sen, jonka elämä on juuri päättynyt tai päättymässä.

Ystävästä on tulossa mummo – tai hänen tapauksessaan kenties fammu. Se hänestä kuitenkin tulee vain melkein. Elokuvaklisee osaa ottaa paikkansa myös tosielämässä.

 

Kun mummot kuolevat, 

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää,

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä, 

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen. 

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

(Eeva Kilpi)

Pärinät pois

Ensi kuulemalta alkusyksyn uutinen sai korvat värähtämään kauhusta: liikenne- ja viestintäministeriö haluaa saada kaduille ja maanteille lisää mopoja ja moottoripyöriä vaihtoehtona henkilöautoille. Lisää sitä sietämätöntä pärinää, joka osuu kuuloluihin ja ytimiin asti!

Aika monen asian on muututtava, ennen kuin pärinäpyöristä tulee ympäristöystävällisiä ja Suomen oloissa kokovuotisesti käytettäviä. Toisaalta talviset olosuhteet ‒ pakkanen, lumi ja liukas tienpinta ‒ ovat jo sulamassa tiheneviin lämpöaaltoihin. Juuri ilmestynyt ilmastoraportti ei enää armoa anna.

Ilmeisesti mopojen ja moottoripyörien ”imagoon” on katsottu kuuluvan kova, korvia repivä ääni, koska sille ei ole tehty mitään. Paitsi mitattu desibelejä. Koska liikenteen melu ei jää vain ulos vaan tunkee myös sisään, sille on syytä tehdä jotain, ennen kuin näiden kaksipyöräisten määrä alkaa villisti lisääntyä.

Sopii siinä liikenneministerinkin sitten hypätä mopon selkään ja ajella töihin.

Mitä häiritsevään kovaäänisyyteen tulee, myös kodin pienlaitteet voivat herättää jopa kiukkua, ainakin naapureissa. Kenen on silloin syy, laitteiden valmistajan vai niiden käyttäjän?

Jos omat harvat pienkoneet ovatkin jo jonkin verran elämää nähneitä, niin toivottavasti kehitystyö on edennyt korville ystävällisempään suuntaan.