Vuonna 1888

Monen kotia koristaa arvokas antiikkinen kaappi, taulu tai vaikkapa kynttelikkö − tai sitten viimeisin tekniikka. Omassa hyllyssäni on vanha mutta rahallisesti arvoton esine, jota vuosikaudet olen pitänyt pikkutavaroiden säilytyspaikkana. Esine on kaunis, käsin puusta tehty, aiemmassa käytössään sileäksi hioutunut kiulu. Tiedän siitä vain sen, että tekijä on edesmenneen isäni sukua. Pohjaan karkeasti kaiverretut nimikirjaimet ja vuosiluku 1888 vievät minusta katsoen kauas historiaan.

Vasta tänä syksynä, kun välillä on tullut tarve päästä pois nykyisyydestä, perintöesine alkoi kiehtoa mieltäni. Millaiseen maailmanaikaan kiulun tekijä oikein eli tuolloin vuonna 1888? Siitä saisi tietenkin vaikka kuinka pitkän tarinan, jos oikein alkaisi historiaa penkoa. 

○ ○ ○

Kaikkein hätkähdyttävintä oli tajuta, että esine on peräisin Suomen suuriruhtinaskunnan ja sitä hallinneen Venäjän keisari Aleksanteri III:n ajalta. Itsenäisyys oli vielä vuosikymmenten päässä. 1880-luvulla erilaiset kansanliikkeet, kuten työväen- ja ammattiyhdistykset sekä nuorisoseura-, osuustoiminta- ja naisasialiike, innostivat suomalaisia henkiseen kasvuun ja yhteiskunnalliseen tiedostamiseen.

   

Tuon ajan pennikolikoita koristaa kippurakärkinen A: ne ovat kuin omakuvia, tosin komeampiviiksisen Aleksanteri II:n näköisiä. Mieleen tulee presidentti Urho Kekkonen ja hänen leipälapionsa.

Vuoden 1888 aikana Saksassa ehti hallita peräti kolme kruunupäätä: keisarit Vilhelm I, Fredrik III ja Vilhelm II.

Viime keväänä luin Raija Orasen romaanin Aurora, jossa hän kuvaa Aurora Karamzinin (1808−1902) elämää vuosisadan yhteiskunnallisen kehityksen rinnalla ja sen osana. Sivistyneistöön kuuluneen Karamzinin loistelias seurapiirielämä ulottui keisarin hoviin asti ja oli toki kaukana oman sukuni oloista, mutta toisaalta sivistyneistön ansiosta esimerkiksi suomen kieli sai lopulta sen aseman, joka sillä on nyt. Toisenlaisen kuvan vallitsevista oloista antaa esimerkiksi Minna Canthin näytelmä Kovan onnen lapsia, joka ilmestyi vuonna 1888 ja kritisoi rajusti sääty-yhteiskuntaa.

Olipa sitten sivistyneistöä tai rahvasta, kuului kansaan, jonka väkiluku tuona vuonna oli 2 305 916. Siitä maalaisväestöön kuului 90,5 prosenttia*, myös kiuluni tekijä. − Vertailun vuoksi mainittakoon, että sata vuotta myöhemmin vuonna 1988 väkiluku oli yli kaksinkertaistunut 4 954 400:aan**.

○ ○ ○

Merkitsikö vuosi 1888 kenties jotain erityistä tuntemattomalle sukulaiselleni, kuten se merkitsi nuorelle, musiikkia opiskelevalle Jean Sibeliukselle, joka tuolloin tapasi ensi kertaa tulevan vaimonsa Aino Järnefeltin? Oliko kiulu lahja vai muuten vain iltapuhteena syntynyt tarvekalu? Nimikirjainten perusteella tekijä itse on halunnut tulla muistetuksi, vaikka hän olisikin lahjoittanut kiulun esimerkiksi puolisolleen.

”Mitä avioliittojen lukuisuuteen tulee, solmittiin tavallisuuden mukaan enin määrä avioliittoja Joulu- ja Marraskuulla; vähin määrä sitä vastoin Tammi- ja Maaliskuulla, niin kuin ennenki tavallisesti on tapahtunut”, todetaan vuoden 1888 väkilukua käsittelevässä Yleisessä katsauksessa. Jossain vaiheessa tapahtui käänne, ja Tilastokeskuksen*** mukaan 2000-luvulla mennään naimisiin useimmin heinä- ja elokuussa, juhannushäät ja kesäkuu ovat kolmanneksi suosituimpia.

Kyseisen vuoden aktiviteetteja kuvaa muun muassa luku 80 172: syntyneiden lasten määrä. ”Mitä suhtaan syntymisten ja kuolemantapausten väillä tulee, oli syntymisten enemmyys itsessään v. 1888 suurimpia, mitä Suomessa koskaan on havaittu −−.” Yhteiskunnallinen muutos näkyy muun muassa siinä, että vuonna 2014 huomattavasti parempiin oloihin lapsia syntyi 57 232.

○ ○ ○

Vuonna 1888 keuhkotauti ja kaikenlaiset kuumeet olivat yleisin kuolinsyy Suomessa. Kuin vastapainoksi kuolemalle Helene Schjerfbeck maalasi taulunsa Toipilas, joka asetettiin näytteille Pariisin salonkiin. Schjerfbeck oleskeli tuolloin Englannissa, ja joidenkin tulkintojen mukaan maalaus kuvaa hänen omaa toipumistaan purkautuneen kihlauksen jälkeen. Vaikkei juuri tämä maalaus kuulu suosikkeihini, sen tekijä ehdottomasti kuuluu.

Samana vuonna muuan korva pääsi historiankirjoihin: Ranskan Arlesissa Schjerfbeckin aikalaiskollegat Vincent van Gogh ja Paul Gauguin tutustuivat, ja heidän keskinäisen riitansa räiskeessä van Gogh menetti osan korvastaan. Kumman käsi sen teki, siitä ei ole täyttä varmuutta. Tuottelias korvapuoli maalari kuoli jo parin vuoden kuluttua.

Sukulaistani − puumerkkiään kiulun pohjaan kaivertaessaan − tuskin olisi voinut vähemmän kiinnostaa tieto, että rapakon takana Yhdysvalloissa ajasta ikuisuuteen siirtyi nainen nimeltä Louisa M. Alcott. Alcottin tyttökirjat Pikku naisista alkaen kuuluivat nuoruuteni kirjallisiin elämyksiin.

Aasinsiltana edellisen ja seuraavan välillä mainittakoon mies nimeltä John Martin Crawford: Amerikkalainen Crawford julkaisi vuonna 1888 ensimmäisen englanninkielisen koko Kalevalan. Hänen vuonna 1962 syntynyt  täyskaimansa taas on kanadalainen sarjamurhaaja, joka istuu kolmea elinkautista Saskatchewanin vankilassa.

”Ensimmäinen nykyaikainen sarjamurhaaja”, kuten Wikipediassa englantilaista Viiltäjä-Jackia kuvataan, taas herätti kauhua Lontoossa 1888. Hän tappoi ainakin viisi naista, mutta häntä ei koskaan jäljitetty ja saatu kiinni. Vai jäljitettiinkö? Sarjamurhaajista useita dekkareita kirjoittanut Patricia Cornwell on tutkinut myös häntä kirjassaan Viiltäjä-Jack − Tapaus selvitetty. Sitä lukematta en tiedä, päätyikö hän samaan tulokseen kuin dna-tutkija Jari Louhelainen, jonka jännittävästä selvitystyöstä kerrottiin viime keväänä muun muassa HS:n Kuukausiliitteessä. Ja kas, seuraavalla kerralla karmaisevasta aiheesta jatkaa myös Docventures.

○ ○ ○

Nykyiset digikuvaajat kenties naureskelevat rullafilmille, jonka ansiosta valokuvaus levisi harvojen harrastuksesta useimpien ulottuville. Ensimmäisen version rullafilmistä ja Kodak-merkkisen kameran toi vuonna 1888 markkinoille yhdysvaltalainen keksijä ja liikemies George Eastman.

Tuolloin taas ehkä naureskeltiin saksalaisen Karl Benzin pari vuotta aiemmin patentoimalle ensimmäiselle polttomoottoriautolle, jossa oli vain kolme pyörää. Hymy hyytyi siinä vaiheessa, kun hänen vaimonsa, hankkeessa rahoittajana toiminut Bertha Benz vuonna 1888 tarttui rattiin ja ajoi yhtä kyytiä peräti yli 100 kilometriä. Siihen asti ajomatkat olivat olleet vain muutamia kilometrejä. Nainen ratissa pani siis vauhtia niin automallin myyntiin, kehittelytyöhön kuin autoiluunkin. Tässä vaiheessa liikenneruuhkat ja kaikenlaiset päästöskandaalit eivät vielä juolahtaneet keksijä-Benzin mieleen.

Suomen pääkaupungissa sen sijaan aloiteltiin joukkoliikennettä. Hevosten vetämät omnibussit oli suunniteltu lähinnä työläisten käyttöön, mutta kyytiin sai nousta kuka tahansa mistä tahansa reitin varrelta. Jos vain oli varaa matkustaa. 

○ ○ ○

Kesällä 1888 norjalainen Fridtjof Nansen ja hänen retkikuntansa ylittivät hiihtäen Grönlannin ensimmäisinä maailmassa. Koska matka taittui idästä länteen, he joutuivat talvehtimaan eskimoiden luona ennen kuin pääsivät takaisin Euroopan mantereelle. Nansen ei ollutkaan mikään turha mies, sillä samana vuonna hän väitteli filosofian tohtoriksi.

Toisenlaisen valloituksen tekivät suomalaiset siirtolaiset, jotka perustivat Kanadan Saskatchewaniin(!) oman alueen, Uuden Suomen eli New Finlandin. Kooltaan noin 16 km kertaa 16 km kokoiselle alueelle muutti Suomesta kaikkiaan 349 ihmistä seuraavien 45 viiden vuoden aikana.

○ ○ ○

Maailmassa tapahtui vuonna 1888 paljon muutakin, mutta mikä mahtoi sukulaistani kiinnostaa? Minkä verran hän oli perillä asioista? Mistä hän sai tietonsa? Lehtiä ilmestyi, mutta ei niitä joka mökkiin tilattu. Puhelin oli jo ennättänyt Suomeenkin, mutta leviämisvauhti ei päätä huimannut: vielä vuonna 1908 maassa oli keskimäärin yksi puhelin 20:tä henkilöä kohti (Tilastokeskus). Radiotoimintaakaan ei vielä ollut.  

Seitsemän veljestä sentään oli.

Aleksis Kiven päivänä

*Yleinen katsausväkiluvunmuutoksiin Suomessa vuonna 1888  

**Kodin tietokeskus 2000

***Tilastokeskus, Solmitut avioliitot kuukausittain 2002−2012

Naisen näkökulmasta

Mitä ajattelee nainen, joka on kasvatettu olemaan miehen holhouksessa ja joka yhtäkkiä jää yksin tai huollettavien kanssa selviämään jokapäiväisestä elämästä? Aiemmin hän ei ehkä saanut kulkea yksin ilman miespuolista sukulaista edes kotinsa ulkopuolella. Tunteeko hän olonsa vapaammaksi vai turvattomammaksi uudessa tilanteessa? Ehkä hän jää vain toiveikkaana odottamaan pelastusta.

Mitä mahdollisuuksia naisella sitten on selvitä? Kenties hän itse lähetti miehensä matkaan, ettei tämä joutuisi minkään äärijärjestön pakkorekrytoinnin tai väkivallan uhriksi (HS 4.10.2015). Eikö naista yhtään pelottanut, että häntä itseään voi odottaa sama kohtalo? Jos miehiä ei ole, taisteluun kelvannee myös naisen käsipari. Jos ei siihen, niin pakkorekrytointia on kai myös − kauniisti sanottuna − jalkavaimoksi joutuminen. Vähemmän kauniisti sanottuna sodissa monen naisen kohtalona on joutua miesten käyttämän raa’an väkivallan uhriksi.

Naiselle on kenties luvattu turvallisempi pääsy pois myöhemmin, koska mies on jo toisaalla vastaanottamassa häntä ja muuta perhettä. Miten lähteminen voi olla turvallisempaa tai helpompaa, jos olot maassa koko ajan vain vaikeutuvat? Entä miten käy naisen, joka on niissä oloissa pakotettu hoitamaan ”vaimon” tehtävää muiden kuin oman miehensä kanssa? Riittääkö miehen ymmärrys vai joutuuko nainen kantamaan yksin vielä tämänkin taakan, vastuun miehensä kunniasta?

Toisaalta miehensä pois lähettänyt nainen voi myös viettää aivan tavallista elämää ja syödä mukavasti illallista jäljelle jääneiden perheenjäsenten kanssa, kuten lehden kuvassa. Koskaan ei ole yhtä ainoaa todellisuutta. Ehkei todellisuutta ole mikään tässäkään, vaan kaikki on vain länsimaisen naisen kuvitelmaa.

Makean olomuotoja

Alkusyksystä Fem-kanavan Efter Niossa puhuttiin elokuvista eri näkökulmista. Juontajat Sonja ja Mårten pohtivat muun muassa, miten musiikki vaikuttaa elokuvan katsomisessa. He olivat itse näytelleet lyhyen kohtauksen ja pyytäneet säveltäjä Tuomas Kantelista säveltämään siihen kolme erilaista taustaa. Musiikkivaihtoehtojen mukaan kuva saattoi kertoa täysin erilaisia tarinoita: näkikö katsoja vihjeen tulevasta rikoksesta vai kenties rakkauden menettämisestä?

Hieman myöhemmin satuin näkemään videon, joka oli koostettu sodasta raportoineen toimittajan stillkuvista. Kesken kaiken tiedostin taustalla soineen musiikin roolin: se oli kuin pehmeä tyynykasa, joka teki katsojan olon mahdollisimman mukavaksi näkemään ikäviä asioita. Niin kuin usein, myös tässä musiikilla vedottiin tunteisiin eli yritettiin saada katsoja tuntemaan empatiaa. En kuunnellut, mistä englanninkielinen laulu kertoi, mutta lopussa sävelmän luoma tunnelma oli jo silkkaa siirappia. Antaisin mieluummin pelkän kuvan kertoa.

Entä miten toimii kuvitettu musiikki? Radiokuuntelija toivoi Romeon ja Julian teemaa, joka on tuttu muun muassa Seija Simolan laulamana nimellä Kun aika on. Kuuntelijan toivomassa itkettävän kauniissa versiossa ei ollut sanoja, mutta viulu soi sitäkin puhuttelevammin ranskalaisen André Rieun käsissä.

Verkosta löytämässäni videossa viulisti on komea, nainen kaunis ja ympäristö mitä romanttisin − täydellisen ihanaa. Vaikka esteettisyys onkin tärkeä elementti, tässä kokonaisuus on marinoitu hunajalla. Mielestäni kuva ohjailee liikaa kuuntelijan kokemusta. Silmät sulkemalla voi soittajan sijasta keskittyä itse musiikkiin tai omaan armaaseensa. Kuvaa ei tarvita lainkaan.

Jos edellinen musiikkivideo edustaa yliromanttisuudessaan päivänsädettä, sen vastapari menninkäinen voisi olla Eppu Normaalin Tahdon sut -video. Viime vuonna uutisoitiin suomalaisbändin pääsystä yhdysvaltalaisen Rolling Stone -musiikkilehden listalla 20:n joukkoon kategoriassa kotimaassaan menestynyt mutta ei USA:n markkinoita valloittanut artisti tai yhtye. (Vielä nytkin lehden verkkosivujen esittelyissä Eppuja edustaa vain Martti Syrjä, kun taas islantilaista Hjalmar-yhtyettä edustaa koko Eppu-poppoo. Edes islantilaiset eivät siis ole välittäneet korjata virhettä.) 

Tahdon sut oli Rolling Stonen poimima esimerkki Eppujen musiikista. Olisi kiintoisaa kuulla, miten (oletettavasti) suomen kieltä taitamaton valitsija on tulkinnut laulun sisältöä. Siinähän umpirakastunut mies on kosinnan partaalla, kuvasta taas voisi päätellä, että epätoivoinen tomumaja etsii kämppäänsä siivoojaa.

Mahdoton sanoa, kumpi tässä tapauksessa vangitsee aistit tehokkaammin, kuva vai musiikki. On aina ilo saada kuunnella Eppujen omaperäistä musiikkia nimenomaan suomen kielellä, niin tässäkin. Kuva taistelee huomiostani tasaväkisesti mutta hyvässä mielessä. Hienosti toteutettu kuvitus kiehtoo, vaikkei siinä esiinny lainkaan laulun todennäköistä kohdetta, kaunista naista, ja miestenkin vetovoima perustuu ehkä muuhun kuin ulkonäköön (hyvällä tämäkin!). ”Vanhojen poikien” leikkisyys liimaa erilaiset tarinat yhteen. Ei lainkaan lisättyä sokeria.

Yleisesti ottaen en kuulu musiikkivideoiden kohdeyleisöön, joten tämä otanta yksityisessä levyraadissani on kooltaan todella vaatimaton mutta siksi myös helppo. Sanomattakin selvää, että näistä kolmesta jälkimmäisestä kokonaisesityksestä pisteet ropisevat Eppujen laariin.