Kyllä syntinenkin veisata saa

Kun luulee tietävänsä, mitä katselee, pitää katsoa vielä tarkemmin (Richard Powers).

 

Aamulehden verkkosivuilla kerrottiin torstai-illan Tapahtumien yön musiikkitilaisuuksista, jotka pidettiin Tuomiokirkossa ja Aleksanterin kirkossa Tampereella. Tilaisuudet vetivät väkeä niin paljon, että kaikkia halukkaita ei yksinkertaisesti voinut päästää sisälle ahtauden takia.

Tavallisesti kirkosta kerrotaan päinvastaisia uutisia: Herran huoneet ammottavat tyhjyyttään, koska ihmisiä ei kiinnosta käydä niissä. Sunnuntaisin penkeissä istuu ihminen siellä, toinen tuolla. Vain joulukirkko ja Kauneimmat joululaulut tekevät ihmismielelle jotain sellaista, että joukot lähtevät liikkeelle. Vaikuttaa siltä, että muulloin kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Jos nyt kysyntää edes on?

Näillä uudenlaisilla messuilla kirkko on halunnut tarjota jotain niille, jotka eivät enää kysy. Siis enemmistölle. Vähemmistön on vaikea sulattaa tällaisia pyrkimyksiä, jotka heidän mielestään eivät sovi yksiin kirkon oppien kanssa. Nytkin verkko-Aamulehden kommentoijista monet paheksuivat torstain tilaisuuksia ja olivat sitä mieltä, ettei sellaista menoa pitäisi sallia kirkkorakennuksessa. Jo aiemmin Tuomiokirkon taitavaksi soittajaksi kehuttu kanttori irtisanoutui, koska ei hyväksynyt siellä soitettavan muuta kuin klassista musiikkia. Kahdesti pidetty ja kummallakin kerralla kirkon täyttänyt Juice Leskisen musiikkiin perustunut messu ei sopinut siihen muottiin.

Mielensä pahoittaneiden oloa voisi helpottaa tieto, että Suomessa on kansankirkko: kaikilla on oikeus astua sen ovista sisään etsimään sitä, mitä kukin tarvitsee. Paheksuja ei mitenkään voi tietää, mitä toinen sieltä saa. Uskon kipinä voi syttyä vaikka katselemalla taidetta pyhäkön seinillä. Sitä paitsi kovin usein vuodessa kirkon perinteinen meno ei häiriinny toisenlaisten messujen vuoksi. Pieni vähemmistö ei voi määrätä kaikesta, vai voiko?
 

Istuin itsekin Syntisten yö -yhteislaulutilaisuudessa Tuomiokirkon ahtaudessa ja kuumuudessa. Kirkkokansa veti innolla veisuja, jotka kertovat toiveista, rakkaudesta, ilosta, murheesta, elämästä siis: Viidestoista yö, Suvivirsi, Romanssi, Vanha holvikirkko, Suojelusenkeli, Päivänsäde ja menninkäinen sekä Väliaikainen. Omia laulujaan esitti myös Pauli Hanhiniemi yhdessä Ville Rauhalan kanssa.  

Pidin kuitenkin enemmän viimevuotisen Juice-kirkon musiikista ja tunnelmasta, joka paikoin läheni jo harrasta. Juicen lauluja laulettaessa muisteltiin myös niiden tekijää, sillä tilaisuudessa esintyneet muusikot olivat olleet hänen ystäviään.



PS. Otsikon lainasin yhteislauluvihkosen takakannesta.

Niin mitä tulikaan sanottua?

Aivan kuten tilannekomiikka huvittaa minua enemmän kuin tekemällä tehdyt vitsit, myös tahattomat sanamuunnokset tuntuvat kiinnostavammilta kuin keksimällä keksityt, yleensä enemmän tai vähemmän härskit sanojen vääntelyt. Joskus ihminen yllättäen päästää suustaan jotain, joka ei kuulosta ollenkaan (tässä tapauksessa) suomen kieleltä. Kaikesta kuitenkin kuulee, että hän puhuu aivan vakavissaan. Aina itse ei edes huomaa sanoneensa mitään hassua. Tällöin kyseessä on jonkinlainen neurologinen häiriö, jonka vuoksi sanojen ensimmäiset tavut tahattomasti vaihtavat paikkaa.

Tämäntyyppisiä sanamuunnoksia kuulee melko harvoin. Omasta suustanikin sellainen on päässyt livahtamaan. Jäin hämmentyneenä miettimään, mitä tulikaan sanotuksi ja reagoiko kuulija. Valitettavasti en muista itse ilmaisua. Viime perjantaina radioon soittanut naishenkilö taas huomasi jo aloittaessaan, että metsään menee ja keskeytti ensimmäisen sanan jälkeen. Hän oli kertomassa pojastaan, joka oli lähtenyt ”harmeijan armaisiin”, siis armeijan harmaisiin.

Kaksi muutakin esimerkkiäni ovat peräisin radiosta. Erään kerran Pyöreän pöydän keskustelussa muuan osanottaja (olisiko ollut kirjailija Juha Itkonen) heitti ilmoille sanan ”hyvinvaintivoltio”. Kiintoisa siksikin, että tavut vaihtuivat vasta jäljempänä yhdyssanaa; toisaalta ymmärrettävää, että sekaisin menivät samantyyppiset tavut vo- ja va-. Ehdoton suosikkini monen vuoden takaa on ”piippakunnan hiispa”. Puhuja lienee ollut kirkon työntekijä, eikä hän huomannut tekemäänsä kömmähdystä. Ainakaan hän ei korjannut sitä. Kun tällaista kuulee kesken asiallisen keskustelun, en mitenkään pysty hillitsemään itseäni. Jos olisin ollut haastateltavan paikalla ja tajunnut puhuneeni potaskaa, tilanne olisi mitä todennäköisimmin riistäytynyt käsistä.

Googlatessani aiheesta löysin kirjailija Jukka Parkkisen kolumnin ja Ylen uutislinkin sanamuunnoksista. Ne eivät tosiaankaan ole vain suomen kielen ilmiöitä eivätkä pelkkää vitsailua. Kiinalaisten tapa käyttää niitä osoittaa kekseliäisyyttä, johon kieltoyhteiskunnissa on pakko turvautua. Toisaalta siitä näkee, miten viattoman tuntuisista asioista voidaan tehdä vakavasti otettavia politiikan välineitä, puolin ja toisin. Samaan sarjaan kiinalaisten viranomaisten sanamuunnospelon kanssa kuuluu eilinen MTV:n uutinen Venäjän mahdollisesta hymiökiellosta. Näissä maissa eivät työt viranomaisilta lopu.

Vapaus valita on sekä mahdollisuus että pakko

Valinnanvapaus on hieno mutta monimutkainen asia. Liian monesta on vaikea valita, ja joskus jopa kaksi on liian monta. Ruokakaupassa sen huomaa erityisesti. Toisille mahdollisimman laaja valikoima antaa mahdollisuuden toteuttaa yhä erikoisempia ruokaohjeita, toisia taas − kuten minua − monet hyllymetrit erilaisia jukurtteja tai maitoja tai leipiä melkeinpä ahdistavat. Ei niinkään oman valinnanvaikeuden takia vaan ylettömästi erikoistuneen tarjonnan vuoksi. Mikähän ryhmä seuraavaksi saa oman erikoismaitonsa…

Joskus oikeasti toivon, että joku muu päättäisi puolestani. Sen sijaan usein käykin aivan päinvastoin: joudun kerta toisensa jälkeen tilanteeseen, jossa minun pitäisi päättää vaikkapa ruokapaikka, johon ystävän kanssa menemme. Hän arvelee, että koska olen niin sanotusti rajoittuneempi makumieltymyksiltäni, on mentävä minun ehdoillani. Toisaalta esimerkiksi laktoosi-intoleranssi ja keliakia kiusaavat monia tuttujani, eivät minua.

Ihmiselle, jolle valitseminen tuottaa enimmäkseen silkkaa päänvaivaa, tällainen hyvää tarkoittava ele merkitseekin ihan muuta. Kuten Sylvi Kekkonen (1900−74) on sanonut: Valinnan vapauteen sisältyy valinnan pakko. Vastuu valinnasta siirtyykin kokonaan minulle, jolloin vain minua voi syyttää, jos päätös osoittautuu huonoksi.

Vai onko kyseessä vain hyvää tarkoittava ele? Niin varmaan väittää se kaikki käy -tyyppi tai kaimansa eisevväliä-tyyppi, joka pallon minulle heittää. Hän antaa ymmärtää, että hänen rajansa ovat yhtä kaukana kuin itä on lännestä. Kuulostaako hän korvissani kenties hieman ylemmyydentuntoiselta? Tai jospa hän haluaakin päästä valitsemasta, etten minä puolestani syyttäisi häntä mahdollisesta pettymyksestä. Niin tai näin, hän jää omia toiveitaan kertomatta odottamaan, että teen päätöksen. Vasta sitten nähdään, käykö kaikki. 

Ruokakaupassa pääsen sittenkin helpommalla. Ei tarvitse miettiä kenenkään muun mieltymyksiä kuin omiani. Helpommaksi käy, kun valitsen useimmiten samoja, hyvinä pitämiäni tuotteita. Kokeilut kun voivat käydä turhan kalliiksi.