Roppakaupalla osaamisen iloa

”Kenenkään pullossa ei ollut nimeä tai osoitetta, mutta jokainen niistä oli eri muotoinen tai värinen, eri puhaltajan ruokatauolla tekemä. Kaupan myyjä täytti niitä maidolla päivän aikana, ja työpäivän jälkeen omistajat kävivät hakemassa omansa pois. Koskaan ei tiedetty kenenkään ottaneen mukaansa väärän perheen maitoa.

Se, mikä aiemmin oli ollut osaamisen iloa, oli muuttunut vakavaksi askareeksi, jossa jokainen kilpaili toistaan vastaan osoittaakseen olevansa mies. Kaikesta tuli kisaa, niin postin hakemisesta kuin uuniin kantamisesta. Työn mittarina ei enää ollut lasi ja sen kauneus, vaan nopeus ja määrä.” (Tommi Kinnunen: Pintti 2018)

Nykyihminen luultavasti katsoo Kinnusen ensimmäisessä kappaleessa hienosti maalaamaa ajankuvaa vain huolestuneen hygieenikon silmin. Jälkimmäisessä kappaleessa piiska jo viuhuu lasinpuhaltajien selässä tuottavuuden parantamisen nimissä.

Elämästä lasitehtaan liepeillä kertovasta romaanista pääseekin sujuvasti vuonna 2019 pahoin palaneen Pariisin Notre Damen katedraalin jälleenrakennukseen ja sen edistymistä seuranneeseen dokumenttiin (National Geographic). Vaikka entisöinnille asetettiin aikarajaksi liki mahdottomia vaatinut viisi vuotta, se ei johtanut nopeasti hutaistuun työhön, vaan mukana olleet halusivat tehdä kaikkensa mahdollisimman laadukkaan lopputuloksen eteen. Ei lähdetty oikomaan edes paikoissa, jotka ovat liian kaukana tai piilossa tarkkanäköisimmänkin katseilta. Työntekijät pitivät kunnia-asiana päästessään osallisiksi tuon valtaisan ja arvokkaan katedraalin restaurointia.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 862 vuotta kirkon rakennustöiden aloittamisesta. Entisöinnissä tarvittiin lukuisien asiantuntijoiden ja käsityöläisten tietotaitoa rakentamisen aikaisista menetelmistä. Esimerkiksi juuri lasinpuhaltajat käyttivät satoja vuosia vanhoja tekniikoita 1200- ja 1800-luvuilta värikkäiden lasimaalausten ja ruusuikkunoiden restauroinnissa. Kaikkiaan käsiteltiin 3 000 neliötä ikkunapinta-alaa. Edellisen, 1800-luvulla tehdyn entisöinnin jälkeen lienee useampikin perusikkunanpesukierros jäänyt tekemättä. On helppo uskoa, että nykyisellään näky salpaa kirkossa käyvän hengen.

Lasinkäsittelijöiden ohella myös muiden alojen käsityöläiset pääsivät näyttämään vanhoihin menetelmiin perustuvia taitojaan. On melkein liikuttavaa nähdä, miten antaumuksellisesti he suhtautuvat kirkon entisöintiin. Vanhojen menetelmien joukkoon ujutettiin myös uusinta tekniikkaa, kuten puisiin kattorakenteisiin liitetty nopeasti reagoiva sammutusjärjestelmä. Sen avulla voidaan ehkäistä samanlaisen katastrofin mahdollisuus kuin kuusi vuotta sitten aiheuttamatta kuitenkaan suurta vesivahinkoa.

Oli ilmeisesti lähellä, että vuonna 1345 valmistunut Notre Damen katedraali olisi purettu liki 500 vuotta myöhemmin, mutta muuan romaani, Victor Hugon (1802−1885) Notre Damen kellonsoittaja (1831) sai pariisilaisten mielet muuttumaan. Siinäpä hurja ja kauaskantoinen esimerkki kirjan vaikutusvallasta! Kuten mitä tahansa vanhaa rakennusta myös katedraalia oli tätä ennen ja sen jälkeen syönyt aika sekä vahingoittaneet saasteet ja sääolot, joten uusi restaurointi oli jo aloitettu 2018. Tulipalo näytti, miten tärkeä katedraalista on tullut nykyranskalaisille (ja myös muille): sen pelastamiseksi lahjoitettiin varoja noin 850 miljoonaa euroa.

Halu säilyttää ja korjata tämä vuosisatoja vanha, upea arvorakennus tuntuu siksikin erityisen hyvältä, että oman aikamme sotahulluuden valtaamat kiihkoilijat eivät näytä välittävän vähääkään siitä, mihin aseensa suuntaavat. Tuhansia ja tuhansia rakennuksia on tuhottu raunioiksi kuin mieltä vailla, olipa sisällä ihmisiä tai ei − ja vaikuttaa siltä, että mieluummin kyllä kuin ei.

Toivottavasti nyt entisöity, suurelta osin kädentaitajien aikaansaama taidonnäyte Notre Dame kohoaa koskemattomana paikallaan hamaan tulevaisuuteen.

Kirjatut sanat

Kirjailija Colin Dexter (1930–2017) teki dekkareissaan tunnetuksi paitsi päähenkilönsä komisario Morsen myös arvokkaanoloisen yliopistokaupunki Oxfordin. Sen lisäksi Oxford tunnetaan ainakin sanakirjastaan eli Oxford English Dictionarysta.

Moni meistä on käyttänyt erilaisia sanakirjoja tiedon etsintään pulmassa jos toisessakin. Harvempi tulee ajatelleeksi, miten paljon työtä sanakirjan koostaminen vaatii ja vaati varsinkin ennen kuin myös sanakirjat kaiken muun ohella siirrettiin internetiin. Jonkinlaisen käsityksen saa Pip Williamsin (1969−) romaanista Kadonneiden sanojen kirja (2020, suom. 2023), joka pitkälti pohjautuu todellisiin henkilöihin ja sanakirjatyön menetelmiin. Romaanin nimi viittaa kuitenkin varsinaisesti työstettävänä olevan Oxfordin sanakirjan ”sivujuonteeseen”.

Vuonna 1755 Englannissa oli ilmestynyt Samuel Johnsonin Dictionary of the English Language. Kaksi vuotta myöhemmin Lontoon filologisen seuran Kirjaamattomien sanojen toimikunta (!) vaati uuden sanakirjan kokoamista sille jatkoksi. Tuolloin arveltiin, että sanakirjaan tulisi 7 000 sivua jaettuna neljään niteeseen ja työ veisi kymmenisen vuotta. Kun uutta Oxford English Dictionarya päästiin viimein juhlimaan vuonna 1928, siihen kuului 12 nidettä, yli 400 000 sanaa määritelmineen sekä yli 1 800 000 kulloistakin merkitystä ilmaisevaa sitaattia. Sanakirjaan hyväksytyillä sanoilla tuli olla kirjallinen lähde.

Internet-ajan OED:ssä on sen etusivun mukaan yli 500 000 hakusanaa. Vertailun vuoksi Kielitoimiston sanakirjasta löytyy viidennes tuosta määrästä. Toisaalta täydennystä voi hakea lisäksi muista leksikografian alaan kuuluvista sanakirjoista, kuten Suomen murteiden sanakirjasta, Suomen etymologisesta sanakirjasta tai Vanhan kirjasuomen sanakirjasta (kaikki koostettu Sanakirjaportaaliin).

Oxfordin sanakirjan päätoimittajaksi 1879 valittu James Murray (1837−1915) muutti myöhemmin kaupunkiin Lontoosta ja rakennutti kodin yhteyteen Scriptoniumiksi nimetyn varastorakennuksen, jossa hän työskenteli palkattuine avustajineen. Lisäksi vapaaehtoiset avustajat eri puolilla keräsivät sanoja ja niiden merkityksen ilmaisevia sitaatteja ja lähettivät ne Murraylle. Postinjakajalla riitti taatusti kannettavaa.

Miesvaltaisessa toimitus- ja avustajakunnassa harvoja naisia edustivat muun muassa Murrayn tyttäret Hilda, Elsie ja Rosfrith sekä sanakirjatyön alusta lähtien loppuun saakka mukana ollut arvostettu vapaaehtoisavustaja Edith Thompson (1848−1929) sekä sisarensa Elizabeth Thompson. Edith kirjoitti sanakirjatyön ohella Englannin historiaa käsittelevän teoksen, jota luettiin kouluissa. Myös Elizabethilta julkaistiin romaani A Dragoon’s Wife.

Kun sataviisikymmentä miestä tuolloin vuonna 1928 kokoontui Lontoon Goldsmiths’ Halliin juhlistamaan Oxford English Dictionaryn julkaisua, paikalla oli myös pääministeri Stanley Baldwin (1867−1947) johtamassa puhetta. Sen sijaan sanakirjan teossa mukana olleita naisia ei ollut kutsuttu. Kuusi heistä pääsi kuitenkin parvelle istumaan ja katselemaan miesten ateriointia. Yksi naisista oli Edith Thompson.

Oxford English Dictionaryn toinen painos julkaistiin 1989.

Sanakirjan A−B-osan julkaisusta 1888 oli kulunut kolme vuotta, kun toimituskunnalle lähetetystä kirjeestä selvisi, että siitä puuttui sana bondmaid (orjatyttö, orjuutettu palvelijatar). Tästä historiallisesta tosiseikasta Williams punoo omaa fiktiivistä sivujuontaan naisiin liittyvistä, "kadonneista" sanoista.