Taivaallinen hymy

Ihminen luultavasti mieltää luonnon useimmiten niin, että sitä voi paitsi katsella, kuunnella ja haistella, myös että se on tavalla tai toisella hänen ulottuvillaan ja hallittavissaan. Ihmisten tarkoitusperät toimia luonnossa tai käyttää sitä voivat olla sekä hyviä että huonoja: pidellä leppäkerttua, poimia marja, rengastaa lintu, kaataa karhu tai puu, roskata meri, valloittaa vuori. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että luontoa on myös käsiemme ulottumattomissa kohoava taivas.

”Jos et koskaan ole nähnyt kumpupilveä (cumulus), sinun pitäisi käydä useammin ulkona.” Brittiläinen Gavin Pretor-Pinney (1968−) halusi kenties hieman vitsailla kirjoittaessaan alkulauseen Pilvibongarin taskuoppaan (2009, suom. 2010) ensimmäiseen lukuun. Tosiasiassa monikaan ei liene nähnyt minkäänlaisia pilviä enää aikoihin, koska useimpien niskat taipuvat enää vain alaspäin.

Kirjoittajan maalailevin sanoin ”pilvet ovat taivaan kasvojen ilmeitä”. Tästä näkökulmasta katsoen ja vastoin varsin yleistä ajattelutapaa pilveilevä taivas ei suinkaan aina pelkästään synkistele.

Pretor-Pinney käynnisti pilvistä kiinnostuneille tarkoitetun seuran The Cloud Appreciation Societyn vuonna 2005. Kirjassaan hän esittelee pilvien kymmenen päälajia (esimerkiksi kumpu-, sumu-, harso-, ukkos- ja aito sadepilvi) sekä niiden alalajit ja muunnokset (esimerkiksi mantelimainen, kennomainen ja säteittäinen). Niiden jälkeen tulevat kuvaukset lisäpilvistä ja täydentävistä piirteistä (kuten purje, utarepilvi ja sadejuova) sekä muista pilvistä (kuten lakkipilvi, timanttipöly ja jääkideaukko) ja vielä pilvien optisista ilmiöistä (esimerkiksi korona, glooria ja auringonpilari). Pilvet on jopa virallisesti luokiteltu latinankielisin nimin kasvien ja eläinten tapaan.

Aina ei ole helppoa nähdä pilven muodossa samaa kuin sille nimen antanut katsoja. Lajiluetteloa silmäillessä voi todeta, että ei, ei näy missään pilvilinnaa. Pidemmälle lukiessa kuitenkin huomaa, että lähelle on päästy: Se, mikä kirjan kuvassa lukijan mielestä näyttää hajalleen levinneeltä popcornilta, onkin nimeäjän silmään näyttänyt linnanmuurin hammastukselta, minkä vuoksi alalaji on nimetty termillä vallinharjamainen.

Pilvibongarin saattaakin toisinaan olla vaikea erottaa, mikä on mikä, jos ei osaa katsoa oikealla tavalla. Kannattaa silti yrittää, jos mielii saada pisteitä ja piste-ennätyksiä. Kirjasessa kerrotaan, paljonko pisteitä asteikolla 5−55 erilaisista pilvistä saa, ja siihen voi merkitä myös omat havaintonsa.

Pienikokoisessa kirjassa kuvat eivät valitettavasti kunnolla pääse loistamaan, mutta jonkinlaisen käsityksen ne pilvistä antavat. Huikein, ihmeellisin, ällistyttävin kaikista on kuin sen ainutlaatuisuutta korostaen nimetty muista poiketen erisnimellä: muihin pilviin luokiteltu Kelvin-Helmholtzin aaltopilvi. Muun muassa BBC:n sivuilla on 9.12.2022 jukaistu Rachel Gordonin Wyomingissa ottama valokuva tällaisesta aaltopilvestä. Pilvibongarin pisteitä se kerryttää maksimimäärän 55, eikä ihme.

Kirjan valokuvan seitsemän aaltoa ovat matalampia ja tiheämmässä. Aallokko tuo tyyliltään mieleen Joseph Alasen (1885−1920) Kalevala-aiheisen maalauksen Neiet nietten nenissä.

Jos pilvistä ihmeellisin on Kelvin-Helmholtz, veikein on hevosenkenkää muistuttava kaareva rullapyörre (50 pistettä) ja, ikävä kyllä, ympäristön kannalta tuhoisin kaunis helmiäispilvi (45 pistettä). Pastellisävyisen pilven ”pienet jääkiteet edistävät maapalloa suojaavan otsonikerroksen katoa reagoimalla ilmakehään päässeiden CFC-kaasujen kanssa”. Korkeimmalla ilmakehässä puolestaan sijaitsevat valaisevat yöpilvet (45 pistettä). Pretor-Pinneyn mielestä taivas hymyilee, kun värikäs zeniitinympäristön kaari (45 pistettä) ilmaantuu taivaalle.

The Cloud Appreciation Societyn sivujen mukaan 12. syyskuuta pilvibongarit viettävät teemapäivää, jolloin yhdessä suunnataan katseet yläilmoihin ja toivotaan erikoisia elämyksiä katsottavaksi, ikuistettavaksi ja kirjattavaksi muistiin.

 

Suomen luonnon päivänä

Mieluummin kaari kuin ympyrä

Vauvasta vaariin on sanonta, jota käytetään usein esimerkiksi silloin, kun jonkin tapahtuman katsotaan sopivan kaikenikäisille. Saman voisi ilmaista sanoin untuvikosta ukkiin, imeväisestä isoisään, piltistä pappaan; juuri vauvasta vaariin on kuitenkin saanut kielessä pysyvän aseman. On turha lähteä nipottamaan siitä, että sanonta ”syrjii” naispuolisia isovanhempia.

Kaikki vaarit ovat olleet vauvoja, mutta kaikista vauvoista ei tule koskaan vaareja. Vaari (tai muu mainituista) ei välttämättä ole vielä iältään ikivanha, vaikka sanoista voi maistaa kypsän iän. Ehkäpä moni mies kehaisee ylpeänä olevansa vaari, ukki tai muu, muttei koskaan iän karttuessakaan pysty kutsumaan itseään vanhukseksi. Nykyaikana pitää olla seniori tai vain ikääntynyt.

Kirjailija Kari Hotakaista ei romaanissaan Helmi (2024) vaivaa turha miellyttämisenhalu, eikä hän kiertele sanaa vanhus vaan käyttää sitä siekailematta. ”− − kaikki alkoi siitä, kun suppilovahveron sijaan löysimme ihmisen, metsä antoi odottamattoman sadon.  − − vauvaa haluttiin, vanhus saatiin, kiitetty olkoon sattuma ja sen kauppa.” Hotakaisen lempeän reipas suhtautuminen henkilöihinsä ja myötäelämisen kyky tuntuvat hyvältä tässä ajassa.

Vastasyntynyttä yleensä ihastellaan suloiseksi tai potraksi. Muusta kuin vauvan ulkoisesta olemuksestahan ei paljoa pysty vielä sanomaan. Elämä annetaan, sitten se kannetaan (KH). Kuka mitenkin kantaa, on miljoonien erilaisten tarinoiden maailma. Itsestäänselvyys voi toisinaan tuntua melkeinpä uudelta löydöltä: ”Hän oli verrannut toisiinsa vanhuksia ja lapsia ja tullut siihen tulokseen, että lapset ja vanhukset olivat saman ihmisen eri painoksia.” (KH)

Eri painosten välissä voi tapahtua paljon kaikenlaista, niin hyvää kuin pahaa. Joistakin elämä tekee sellaisia julmureita, että on vaikea uskoa tuonkin ihmisen joskus olleen jonkun mielestä suloinen ja ihana. Eikä vain eri painos vaan tyystin eri ihminen. Toisaalta kun vauvasta on tullut vanhus, ei useinkaan ole enää ketään hänet tuntenutta muistelemassa varhaislapsuuden aikoja.

Kukaan muiden ihmisten parissa kasvanut tuskin pystyy välttymään tapojen tartunnalta. Tavan ohella kyse voi olla myös luonteenpiirteestä. Perin ikävältä tuntuu huomata itsessään jokin sellainen jommaltakummalta vanhemmalta tarttunut käyttäytymistapa tai piirre, josta tätä on mielessään tai peräti ääneen arvostellut. Sitten tajuaakin kauhukseen olevansa aivan samanlainen.

”− − vaikka olin päättänyt että isäkseni en tule, niin sen ymmärsin, kun Leoa niinä joulukuun päivinä katselin, että en voisi myöskään toimettomana jäädä seuraamaan, kun toinen ihminen kulkee pelkillä polttoaineen höyryillä, tankki kumisevan tyhjänä.” (Sirpa Kähkönen: Vihreä sali, 2021)

Oma peilikuva ei useinkaan kerro totuutta elämänkulusta, ainakaan ilman jotain radikaalia muutosta. Samalta vain näyttää päivästä toiseen. Mutta annas olla, jos näkee äskettäin otetun kuvan jostain menneiden aikojen tunnetusta henkilöstä tai tapaa monen vuoden jälkeen tuttavansa. Entä sitten ne, joiden ajokortissa komeilee kuva nuoruusvuosilta, vaikka syntymävuodesta näkyy, että siitä on kulunut vuosikymmen jos toinenkin.

”Kun ystäviä pitkästä aikaa tapaa, näkee tarkkaan, miten ne ovat poissaolon aikana muuttuneet, ja aina ne ovat laihtuneet tai lihoneet, ehkä painuneet kasaan. Saman talon väkeä vain silmäilee ilman ajatusta, sillä heidän kasvojensa luulee olevan aina samanlaiset kuin ne jo lapsuudessa olivat. Läheisiä vain katsoo, muttei näe. Vasta aikojen kuluttua osaa päästää irti menneistä kuvista ja yhtäkkiä huomaa, että ihmiset ovat muuttuneet joiksikin toisiksi.” (Tommi Kinnunen: Pintti, 2018)

Ihmiselämää, tuota kasvua ”vauvasta vaariin”, on totuttu kuvaamaan kaarena, mutta yhä useammin on alkanut näyttää siltä, että se tekeekin täyden ympyrän. Monen vanhuudenpäivät tuhoaa muistisairaus, joka ikään kuin tyhjentää mielen lähes kaikista sinne kertyneistä kokemuksista ja ihmisistä. Vanhus muuttuu kuin avuttomaksi sylilapseksi jälleen. On ehdottomasti armollista, jos välttää niin tylyn kohtalon. Vähempikin riittäisi.

”Kaikilla on mielessään tyhjiä kohtia, aukkoja, suuria kuusikkoja, joiden läpi ei nähnyt mitään, tiheitä pajukkoja, heinittyneitä puroja, umpeen kasvaneita saunapolkuja.” (KH)

Nallekarkkeja kymmenellä pennillä

Vielä viisi vuotta sitten tutulla lähikioskilla käytiin tulo- ja lähtöhein välissä seuraava lyhyt sananvaihto: Myyjä: Tarvikko kuittia? Ostaja: Kyllä, kiitos. Myyjä: Olkaa hyvä.

Tuossa vaiheessa ei pelkkä rahalla maksaminen vaikuttanut myyjän palvelukykyyn eikä -asenteeseen, mutta jostain syystä kuitin haluaminen nosti asiakkaan välittömästi teititeltävien ryhmään. Myyjä käsitteli käteistä rahaa yhtä näppärästi kuin vaihtoi verbin persoonamuotoa.

Reilu vuosi sitten eräässä ruokapaikassa näkyi jo hälyttäviä merkkejä siitä, miten konkreettisen rahan käsittely ja sen myötä päässälasku tuottavat vaikeuksia nuorille asiakaspalvelijoille. Kassaa hoitaneelta tytöltä vei ällistyttävän kauan laskea, paljonko oli annettava takaisin 15 eurosta, kun ateria maksoi 13,50 euroa. Hän vaikutti olevan aivan hukassa moisen laskutoimituksen takia.

Yhä käteisrahaa on lapsen näkökulmasta katsoen voinut ”nostaa seinästä” samaan tapaan kuin maitoa saadaan kaupasta, useinkaan tuntematta sen pidemmälle vievää alkuperää. Setelirahalla maksaessa voi kaupassa saada takaisin kolikoita, jotka aiemmin ovat olleet lapsen ensimmäisiä välineitä itsenäisen rahankäytön opettelemiseen − yleensä karkkiostoksia tekemällä. Joskus muinoin aloitettiin pennin nallekarkeista.

Jos kuitenkin vanhemmat itse käyttävät enää vain digitaalisia maksuvälineitä, miten he opettavat jälkikasvulleen rahan arvon ja käytön? Miten lapsi oppii, paljonko on euro tai viisi ja mitä sillä rahalla saa? Entä annetaanko kännykän tavoin maksukortti kouraan koulunsa aloittavalle?

Vai jätetäänkö tämä(kin) asia koulun kontolle? Aika usein lasten taitoja ja tietoja koskevaa uutisointia seuratessa saa vaikutelman, että vanhempien mielestä on koulun tehtävä hoitaa heidän lastensa kokonaisvaltainen kasvatus ja opetus. Vanhempien tehtävä taas on niin hiekkalaatikolla, uimarannalla kuin kotonakin vetäytyä rakkaimpansa eli puhelimen (tai muun digilaitteen) pariin.

Digiajan vanhempien on syytä muistaa, että alle 10-vuotiaan kyky ymmärtää asioita on vielä aika rajallinen ja konkreettinen. Esimerkiksi termi sisäiset arvot voi ”tarkoittaa vaikka sitä, että on sattunut pahaksi onnekseen nielaisemaan kymmenkruunusen”. (6-vuotias Ole Andreas Unni Lindellin kirjassa Krokotiilit eivät puhu suomea, 2007)

Kenties heikentynyt oppi rahan arvosta ja sen myötä sumentunut ymmärrys omien varojen mukaisesta käytöstä on johtanut muun muassa nuorten holtittomasti kasvaneisiin verkko-ostoksiin ja pikavippeihin. Olkoon kuinka vanhanaikaista tahansa, käteisrahan avulla on helpompi kuin korttia vilauttelemalla seurata käyttövarojensa riittävyyttä.

Harva meistä todella ymmärtää, miltä vanhimmalta elossa olevalta sukupolvelta tuntuu elää läpi kaikkien sen kokemien muutosten, joita on tullut eteen eri vuosikymmenten aikana. Onhan monelle meistä vain viime vuosien myllerryksiinkin sopeutuminen tuntunut hankalalta. Kun kaikki, mihin on tottunut, muuttuu entiseksi, ja aina uudelleen on totuteltava johonkin uuteen − tahtoi tai ei. Toiset mukautuvat, toiset eivät. On varmaan hirveää tuntea joutuvansa koko ajan enemmän yhteiskunnan ulkopuolelle, koska ei kerta kaikkiaan kykene pysymään muutosten mukana.

Vaikka seuraava poiminta Lindellin jo mainitusta kirjasta onkin 7-vuotiaan Roseannen suusta, aikuisen sanomana siinä voisi jo kuulla mistään mitään ymmärtämättömän ylimielistä naureskelua: ”Äidin mummo, siis isoisoäiti, eli dinosaurusten ja filosofien aikana. Minun mummo on vähän nuorempi, mutta ei sekään ollut nähnyt banaania ennen kuin 23-vuotiaana!”