Kotiplaneettamme kestämättömät rikkaudet

Jos jotain maailmassa on yllin kyllin, niin ainakin raharikkautta ja väkirikkautta. Nykymenoa seuraava saattaa saada aivan päinvastaisen käsityksen: Veloissa vellotaan joka puolella, ja länsimaissa kannetaan huolta alentuneesta syntyvyydestä. Sitä yritetään saada nousuun esimerkiksi säätämällä naisiin kohdistuvia synnytyspakkolakeja.

Rahakasoista ja niiden jakautumisesta harvojen nurkkiin kertoo taloustoimittaja Hannu Sokala (1961−) tietokirjassaan Maailman 50 vaarallisinta sukua (2024). Tunnettuja totuuksia ovat, että pelko myy eikä ahneelle riitä mikään.

Niiden yhdistelmästä Sokala antaakin paljonpuhuvan esimerkin: Miljoonia ja miljoonia ihmisiä koetelleet viimeisimmät kriisivuodet ovat olleet rahasampo harvoille. Kehitysapuun keskittyvän hyväntekeväisyysjärjestö ”Oxfamin mukaan 95 maailman suurimpiin kuuluvaa elintarvike- ja energiayhtiötä kaksinkertaistivat voittonsa vuonna 2022. Noin 306 miljardin voitoista 257 miljardia maksettiin omistajille”.

Vaurauden kasaaminen ei läheskään aina vaadi pitkää aikaa. Varakkaassa suvussa voi mitään tekemättä periä miljardien omaisuuden. Tai yhdessä yössä voi kerätä (kirjassa eri lähteiden mukaan) kymmeniä tai jopa yli sata miljardia lisää varoja niinkin, että kutsuu maansa eliitin loistohotelliin, kiduttaa ja pahoinpitelee, ja lopulta pakottaa kunkin luovuttamaan osan omaisuudestaan. Ehkä luovutetut miljardit tosiaan menivät Saudi-Arabian valtiovarainministeriölle tai sittenkin itsevaltaisen kruununprinssin Muhammad bin Salmanin taskuihin.

Toisten mielestä kaikki on ostettavissa: tavarat, viestimet, mielipiteet, ihmiset, jopa sellaiset aineettomat asiat kuin onni ja rakkaus.

Kun ihmisiä ostetaan ja myydään, siitä saatetaan kertoa jopa ihailevaan sävyyn. Ovathan yksittäisten urheilijoiden tai kokonaisten joukkueiden osto ja myynti tai korruptio myös yhdenlaista ihmiskauppaa, vaikka tiliään kartuttanut kohde tai muutkaan asianosaiset tuskin pitävät sitä hyväksikäyttönä. Kalliisti kaupattu pelaaja ehkä ajattelee olevansa ihmisarvoltaankin arvokkaampi kuin muut. Varsinaisesti ihmiskaupaksi mielletyssä toiminnassa myydystä tulee vallankäytön uhri, jolta viedään kaikki, myös ihmisarvo.

Aiemmin puhuttiin enemmän maapallon liikakansoituksesta tai väestöräjähdyksestä. Sitä hillitsemään on toteutettu hankkeita, joilla syntyvyyttä on yritetty säädellä kaikkein väkirikkaimmissa ja köyhimmissä maissa. Silti väkiluku kasvaa kasvamistaan. Jo kauan ennen kahdeksaa miljardiakin on koeteltu tämän planeetan kestävyyttä ja koettelemukset vain pahenevat.

Mutta lisää väkeä pitää vain saada. Kiina luopui yhden lapsen politiikastaan vuosia sitten. Nyt puolestaan niin Yhdysvalloissa kuin Venäjällä säädetään pakkosynnytyslakeja: Yhdysvalloissa puolustetaan syntymättömien oikeuksia viemällä elävien, siis naisten oikeudet, Venäjällä taas tulisi synnyttää uutta sukupolvea sotimaan. Suomeen halutaan syntyvän lisää veronmaksajia.

Miten liikakansoituksen ongelma koskaan ratkeaa, jos hillitään väestönkasvua toisaalla, mutta toisaalla sen kasvattamiseen suorastaan pakotetaan? Haetaanko ratkaisua kylmäverisesti luonnonvalinnasta, siitä, että mitä laajemmat alueet käyvät elinkelvottomiksi, sitä enemmän ihmisiä menehtyy, koska heiltä samalla estetään pääsy muualle?

Ihmisen toiminta aiheuttaa ilmaston lämpenemisestä. Voiko myös kaikkien elollisten tuottama ruumiinlämpö osaltaan vaikuttaa siihen? Oli miten oli, tätä vauhtia luomakunta jonain päivänä matkaa avaruudessa kuumailmapallolla.

Verrattuna muuhun väestöön raharikkaat kuluttavat valtavasti enemmän maapallon luonnonvaroja. He saavat tehdä mitä lystäävät kenenkään juuri puuttumatta. Sen sijaan luonnon ja ilmaston puolesta toimivia aktivisteja (tuomarin mielestä kiihkoilijoita) tuomitaan jopa vuosiksi vankilaan esimerkiksi Britanniassa (Yle 27.9.2024).

Sokalan kirjassa on monta esimerkkiä miljardöörien korskeasta tavasta käyttää ja esitellä vaurauttaan. Kuten azerbaidžanilaisen öljyllä rikastuneen suvun johtohahmon Heydar Alijevin tervetulotoivotus (silloisen) Neuvostoliiton johtajalle Leonid Brežneville tämän vieraillessa maassa: Alijev rakennutti palatsin, jossa LB vietti kaksi päivää, minkä jälkeen rakennus suljettiin. Italialaiseen autoteollisuussukuun kuulunut Gianni Agnelli saattoi Torinossa tehdyn työpäivän jälkeen lentää suihkukoneellaan illastamaan Lontooseen.

Lontoo vetää muutenkin magneetin tavoin puoleensa näitä reaalimaailman roopeankkoja, sillä yksi jos toinenkin on ostanut kaupungista huomattavia arvo- ja muita kiinteistöjä. Kannattaisiko siis myös Windsorin hallitsijasuvun pitää varansa, ettei jonain päivänä joudu kadulle Buckinghamin palatsista…

Sana sieltä, toinen tuolta, kolmas kohdetta kysyvi

Tuiki, tuntematon! Olisiko runollisuudessaan sitä kuuluisaa sanahelinää. Kun pilkku poistetaan, sädehtivä verbi katoaa ja ilmaus palaa arkiseen olomuotoonsa adverbiksi tarkoittamaan täysin tuntematonta.

Sanoista löytää lukemattomia syitä pohtia niiden syntyä, merkityksiä ja käyttötarkoituksia.

Omituisista ajanilmauksista ehkä omituisin on harva se päivä. Toisin kuin yksittäiset osat antavat ymmärtää, ilmaus tarkoittaakin vastakohtaa eli usein.

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo kuuluu Eino Leinon runon Lemminkäisen äidin alkusäe. Tuima on esimerkki monimerkityksisistä sanoista ja vieläpä siinä määrin erikoinen, että se voi merkitä vastakkaisia asioita. Kun länsisuomalainen moittii ruokaa tuimaksi, se on hänen mielestään liian suolaista tai väkevää, karvasta. Itäsuomalaisen makunystyrät kertovat muuta: tuima ruokahan maistuu suorastaan suolattomalta, ihan liian laimealta. Onko tässä aikoinaan viritelty jotain sanasotaa lännen ja idän kesken? Joku keksi yhdistää tuiman myös toiseen sanaan, ja näin syntyi varhaisaamua merkitsevä aamutuimaan.

Mitähän piintyneitä oletuksia sisältyy niin ikään monta merkitystä saaneen tabletti-sanan käyttöön? Jos lauseen Hän jätti tabletin pöydälle subjektin korvaa täsmällisemmin esimerkiksi sanalla mies, mummo tai hoitaja, millainen tabletti ensimmäiseksi tulee mieleen eri henkilöistä puhuttaessa? Lääke, pesuaine, katealunen vai tietokone?

Sanojen ulkoista samankaltaisuutta ilman muuta yhteistä merkitystä kutsutaan kielitieteessä homonymiaksi. Eräässä tapauksessa mallin ottaminen muualta ja tuotteen nimeäminen harhaanjohtavasti on joko tieten tai tiedostamatta onneksi vältetty: Lihapiirakan syöjät käyttävät piirakastaan usein sanaa lihis. Ensimmäinen härkäpavusta valmistettu myyntituote sai nimen Härkis. Kun kauraa alettiin käyttää erilaisten valmistuotteiden raaka-aineena, kuuluikohan nimiehdotuksiin koskaan Kauris?

Jostain syystä sanoilla myötämäki ja myötäkarvaan on vastinparinsa vastamäki ja vastakarvaan, mutta malli ei toimikaan enää, kun on kyse vastaavanlaisesta sanasta myötätunto. Ei ole olemassa sanaa *vastatunto. Kenties syytä voi etsiä toisaalta sanojen mäki ja karva konkreettisuudesta ja toisaalta sanan tunto abstraktiudesta. Joka tapauksessa on ollut silmiinpistävää ja korvinkuultavaa Suomessa viime aikoina vallinnut ilmapiiri: Talous vaikuttaa olevan niin tiukalla, ettei hallituksella säästöistä puhuessaan ole varaa edes myötätuntoon. Välinpitämättömyys yritetään huonosti peittää puheeseen ”kipeistä” leikkauksista. 

Vierasperäisissä sanoissa jonkin vastakohtaisuutta ilmaistaan usein alkuosalla anti-. Dokumenttisarjassa Antisemitismin historia todetaan yllättävästi, että alettaessa käyttää sanaa antisemitismi (juutalaisvastaisuus) ei sanaa semitismi ollut olemassa tai ainakaan sitä ei käytetty juutalaisuudesta. Sen käyttö ei (toisin kuin kaikkialle levinneen sanan antisemitismi) ole myöhemminkään yleistynyt.

Monissa sanalla yksi alkavissa yhdyssanoissa, kuten yksijäseninen, yksivärinen, ykkösen voi tilanteen mukaan usein korvata millä tahansa muulla luvulla tai sanalla moni: viisijäseninen, monivärinen. Aina se ei kuitenkaan onnistu ilman, että alkuperäinen merkitys muuttuu kokonaan tai korvaus on muuten mahdoton. Yksioikoinen tai yksinkertainen ihminen, yksitoikkoinen ohjelma. Jos ohjelma koostuu monesta tylsästä osiosta, miksei sitä sopisi kuvata sanalla *monitoikkoinen? Joskus taas luku yksi yhdyssanan alkuosana voi viitatakin useaan: kaikki olivat asiasta yksituumaisia.

Yhdyssanat voivat ovelasti harhauttaa. Erästä tekstiä lukiessa kesti hetken hahmottaa, että siinä sanalla projektiopintoja tarkoitettiin projektio-pintoja eikä projekti-opintoja.

Kun joku on jäänyt tai joutunut alakynteen, mihin kummaan hän oikein on joutunut? Mikä on alakynsi? Jos yksi on häviöllä, joku toinen on voitolla. Hänen ei kuitenkaan sanota *päässeen yläkynteen. Kielessä on runsaasti hauskoja kiteytyneitä ilmauksia, idiomeja, joiden merkitys ei muodostu suoraan niiden osien merkityksestä. Ne ovat kuin eräänlaisia perinteisiä, monille tuttuja sanaleikkejä, joilla puhetta tai kirjoitusta höystetään tai tiivistetään pidemmän selityksen sijaan. Jossain vaiheessa nekin katoavat kielestä, kun niitä ei enää ymmärretä tai osata käyttää sopivassa tilanteessa. 

Hetki toivon ja kunnian maassa

Kuulostaa fraasilta puhua musiikin voimasta, mutta olihan se taas koettava. Ensimmäisen kerran satunnaisesti osunut hetki television ääressä sai kylmät väreet liikkeelle. Ne aiheutti ruudunkin läpi vahvasti säteillyt isänmaallisuus, suoranainen patrioottisuus, johon sanana liittyy voimakkaampi ja myös kielteisempi tunnelataus kuin sen synonyymiin. Tässä tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole suomalaisuudesta eikä edes suomalaisen kapellimestarin Sakari Oramon merkittävästä roolista, vaan BBC:n vuosittaisen klassisen musiikin konserttisarjan Proms-festivaalin päätöskonsertissa lauletusta kappaleesta Land of Hope and Glory.

Ei voi olla vaikuttumatta siitä, miten täpötäyden Royal Albert Hallin liki 6 000-päinen yleisö ottaa kaiken irti laulaessaan kuoron mukana väkevää Land of Hope and Glorya, joka on ensimmäinen osa viiden juhlamarssin sarjasta Pomp and Circumstance. Sen on säveltänyt Edward Elgar (1857−1934) ja sanoittanut A. C. Benson.

Alun perin sävellys tilattiin Elgarilta kuningas Edward VII:n (1901−1910) kruunajaisiin, joita jouduttiin kuitenkin lykkäämään kuninkaan sairastuttua.

Land of Hope and Glory ‑keskusmelodia on epävirallisesti noussut Britanniassa toisen kansallislaulun asemaan. Samaan tapaan on käynyt Suomessakin, kun Jean Sibeliuksen Finlandiaa on jopa ehdotettu korvaamaan Fredrik Paciuksen säveltämä Maamme-laulu (sanat J. L. Runeberg).

Kun siis katsoo Albert Hallin yleisön toisaalta peittelemätöntä ylpeyttä maansa puolesta, toisaalta iloista heittäytymistä sen laulaessa toivon ja kunnian maasta, tuntuu hienoinen kateudenpisto: uskallettaisiinpa meilläkin joskus.

Siinä missä tuon epävirallisen kansallislaulun vapautunut esitys ja tunnelma tuovat mieleen ruotsalaisten yhteislaulutilaisuudet, virallisen kansallislaulun God save the King vakava ja arvokas esitys muistuttaa suomalaisten tapaa laulaa yhdessä vapaamuotoisissakin tilaisuuksissa.

Hämmästyttävää kyllä, uudempien ”hittibiisien” sijaan Land of Hope and Glorya lauletaan (englanninkielisen Wikipedian mukaan) jopa monissa urheilutapahtumissa. Jalkapallossa tapa sai alkunsa Elgarin kannattaman joukkueen otettua sen osaksi otteluita sanoja hieman muokkaamalla. Joukkue toisensa perään alkoi tehdä samoin eli muuttaa tietyt sanat itselleen sopiviksi, mutta tällöinhän laulussa korostuva kansallinen yhtenäisyys hajotettiin pieniin kuppikuntiin. Laulua lauletaan myös rugbyn kansainvälisissä kisoissa sekä Kansainyhteisön kilpailuissa.

Sivumennen sanoen, kun suomalaisjoukkueet ottelevat tai voittavat kisoissa, halleissa ja kentillä taitavat kaikua aivan toisenlaiset mutta kuitenkin englanninkieliset kannustuslaulut, unohtamatta takavuosilta muuatta ruotsinkielistä. Hyvä jos enää Maamme-laulua lauletaan siinä tapauksessa, että kaulaan on ripustettu kultamitalit.

Albert Hallin konsertissa myös lipuilla haluttiin osoittaa kunnioitusta isänmaalle. Tosin Ison-Britannian lippujen lisäksi yleisön joukossa näkyi jonkin verran muidenkin maiden lippuja, myös jokunen siniristilippu, sekä EU:n lippuja ilmeisesti protestina maan erolle Euroopan unionista.

Pallomme paras paikka

Kun ensimmäiset suomalaiset asettuivat asumaan juuri tähän paikkaan maapallolla, miten he osasivatkin − tässä ajatellen yksinomaan luonnonvoimia − tehdä niin loistavan valinnan? Siinä mielessä Suomen sijaintia on syytä enemmän arvostaa kuin korostaa sen syrjäisyyttä.

Ääriolojen kuumuus tai kylmyys, laajat metsä- ja maastopalot, tuhoisat myrskytuulet, tulvat, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset. Uutisia seuraamalla oppii nopeasti suhteuttamaan asioita: Kuvat rankkasateen aiheuttamasta ”tulvimisesta” suomalaiskaupungin kaduilla saavat pikemminkin hymähtämään, kun muistaa vaikkapa viime vuosien järkyttävät tulvat muualla Euroopassa. Vähättelemättä esimerkiksi ”aakeella laakeella” veden alle jääviä peltoja kuvat voimakkaan tulvaveden mukana ajelehtivista taloista, autoista ja joskus jopa ihmisistä näyttävät pelottavasti, millaista tuhoa syntyy, kun joki todella tulvii.

Vähintään yhtä pahaa jälkeä tekevät muun muassa Yhdysvalloille tyypilliset, vuosittain suuria aineellisia tuhoja aiheuttavat myrskytuulet, tornadot. Niiden kulkureitin jäljiltä alueet näyttävät sotatantereilta, talot raunioina, pelkkää romua niiden tilalla. Tornadot, kuten myös muut mainitut luonnonvoimat, voivat tuhota kerralla kokonaisia yhteisöjä sen sijaan, että vahingoittaisivat vain yksittäisten ihmisten omaisuutta. Elämä on aloitettava alusta muualla tai jääräpäisesti paikallaan pysyen. Pahimmillaan tornadot voivat vaatia kymmeniä, jopa satoja ihmishenkiä. Siihen verrattuna muutama irronnut katto tai kaatuneen puun alle jäänyt auto täällä Suomessa on oikeasti pientä.

Eräässä televisiodokumentissa ravintolassa työskennellyt nainen kertoi, että tornadon ”hyökkäyksessä” ravintolan takana sijainneelle asuntovaunualueelle jäi 43 vaunusta jäljelle vain yksi. Silminnäkijän kuvaamalla videolla tumman pyörteen laitamilla yläilmoissa pyörii kaksi valopistettä, joiden hän arveli olleen tuulen mukaan tempautuneen auton valoja. Toisessa dokumentissa kerrottiin, että samanaikaisesti lähellä toisiaan sijainneiden osavaltioiden alueella kehittyneet tornadot aiheuttivat parissa päivässä yhteensä noin 11 miljardin dollarin vahingot. Sillä kertaa useita satoja ihmisiä kuoli tai loukkaantui.

Niissä pyörteissä olisi Suomi kenties jo pyyhkäisty kokonaan kartalta.

Joskus ihmettelee, miksi amerikkalaiset vapaaehtoisesti asettuvat asumaan alueille, joilla esimerkiksi maastopalojen tai tornadojen tiedetään jylläävän ja aiheuttavan suurta tuhoa vuosittain. Millaista on elää tiedostaen, että tulevina vuosina jonakin päivänä luonto saattaa käydä voimalla kimppuun ja viedä kaiken? Silkkaa tyhmyyttä on, jos sen mahdollisuuden kieltää.

Vaikka Suomessakin on vuosi vuodelta kuumempia jaksoja, monessa muussa maassa kuumuus on koko ajan vallitseva olotila, ei poikkeus. Kuivuus aiheuttaa monia ongelmia, joista meillä kärsitään toistaiseksi vain satunnaisesti. Kuumissa maissa asuvien on pakko yrittää elää ja tulla toimeen päivästä toiseen siinä missä turistit käyvät viikon, pari makoilemassa rannoilla. Jossain vaiheessa elinolot käyvät mahdottomiksi.

Mikä helpotus sekin, etteivät suomalaiset alkuasukkaat ruvenneet rakentamaan tupiaan mannerlaattojen reunakohtien päälle. Täällä eivät niiden liikkeet synnytä isoja maanjäristyksiä. Siellä taas, missä maa järisee erityisen voimakkaasti, voi kerralla menehtyä kymmeniä- tai satojatuhansia ihmisiä. Kuten aina, kun kuvissa eri puolilta (esimerkiksi Japanista, Iranista, Kiinasta, Haitista) näkyy pelkkiä romahtaneita rakennuksia kaikkialla, on suorastaan vaikea käsittää sitä, että tuhkasta voi vielä nousta uutta. Onneksi on olemassa niitä, jotka näkevät enemmän ja pidemmälle.

Kuvitellaanpa noin suuren ihmismäärän yhtäkkinen menetys muutenkin vähäväkisessä Suomessa.

On niin helppoa kauhistella uutisten kertomaa katastrofialueilta. Hetken päästä se jo unohtuu. Yhtä helppoa on myös iloita siitä, mistä kaikesta Suomi onnekkaasti jää paitsi. Kunhan oppisi vielä enemmän arvostamaan sitä, mitä täällä, juuri tässä paikassa on.