Ajatteles jos...

Ammutun äärioikeistoaktivistin leski uhkuu televisioruudussa kostonhaluisena. Samanlaista kostonhalua on uhkunut valloitussotaa käyvän maan pääministeri. Toisaalla omaa valloitussotaansa käyvän presidentin ei tarvitse edes sanoa mitään − lihaksi tullut viha näkyy kasvoista.

Lähi-idän ja (Suomen kannalta) lähi-idän maiden sotahullut johtajat seuraavat sekä toistensa tekemisiä että muun maailman reagointia kummankin aina vain pakkomielteisimmiksi käyviin hyökkäyksiin. Kun mitään niiden mielestä tarpeeksi järeää ei ole näyttänyt tapahtuvan toiselle eikä toiselle, he todennäköisesti vain naureskelevat reaktioille. Vai että tuomitaan? Kuka välittää? Otan sen, minkä olen päättänyt ottaa.

Ase kädessä on helppo tuntea itsensä vahvemmaksi. Ainakin luulisi olevan.

Kun hurrikaani Katrina vuonna 2005 riehui Yhdysvalloissa ja New Orleans peittyi tulvavesiin, pelastustehtäviin kutsuttu aseistautunut kansalliskaarti alkoikin kesken kaiken pelätä niitä, jotka olivat menettäneet kotinsa ja kaiken omaisuutensa.

Hurrikaanista kertovassa monituntisessa dokumentissa pelokkaat kansalliskaartilaiset kiväärit tanassa tarkastivat suojaa hakevia uhreja, haastateltavan mukaan jopa vaipoissa olleita vauvoja. Myöskään linja-autokuskit eivät aluksi uskaltautuneet hakemaan evakuoitavia. Kaiken taustalla oli median ahkerasti levittämä huhu, että avun tultua paikalle jossain olisi kuultu pari laukausta. Sillä hetkellä tuhannet uhrit muuttuivat tilannetta muualla seuraavien silmissä mahdollisesti vaarallisiksi rikollisiksi.

Jotkut ryöstelyä pelänneet tavalliset kansalaiset ottivat lain, siis aseen, omiin käsiinsä ja ampuivat tulvan alta paenneita ihmisiä ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Heidän peittelemätön virnuilunsa suoraan kameralle näytti yhtä kylmäävältä kuin kostoa janoavan lesken uho.

Miksi oli niin helppo tarttua aseeseen ja ampua sen sijaan, että olisi tarjonnut vettä tai ruokaa onnettomuuden uhrille tai edes kysynyt, tarvitseeko tämä apua?

Ihmisten mielessään luomat uhkakuvat ovat usein niin hallitsevia, ettei vaihtoehtoisia ajattelu- tai toimintatapoja edes oteta huomioon. Tämän puutteen oivalsi jopa pieniälyinen Nalle Puh, englantilaisen A. A. Milnen (1882−1956) kirjoille nimensä antanut satuhahmo. ”− Ajatteles, jos joku puu kaatuisi, kun me olemme sen alla! (Nasu) − Ajatteles, jos ei kaadu, sanoi Puh hetken mietittyään.” *

Fakta ja fiktio tuntuvat kertovan yhtäläistä viestiä: maailma käy koko ajan vihamielisemmäksi paikaksi. Viestimet tunnetusti elävät ikävistä uutisista ja muista jutuista, ja näin ollen ne (tahtomattaankin) levittävät sen mukaista mielialaa. Fiktiiviset elokuvat ja sarjat ottavat nekin aiheensa hyvin usein kostosta ja tappamisesta. Herkempi ihminen tuntee itsensä aika voimattomaksi kaiken sen päälle vyöryvän ilkeyden, vihan, pahantahtoisuuden, kostonhalun, itsekeskeisyyden, sydämettömyyden, välinpitämättömyyden ja erimielisyyden edessä.

Onko maailma todella sellainen kuin miltä näyttää ja mitä näytetään, sitä on mahdoton tietää. Jostain enää hyvin, hyvin kaukaa kuuluu laulua: What a wonderful world…

 

*Alkuperäinen ajatus on peräisin kirjasta Nalle Puh rakentaa talon, Annikki Saarikiven suomennos vuodelta 1985. Tässä mainittu Kersti Juvan osuvampi käännös on kirjoista kootussa Nalle Puhin mietekirjan suomennoksessa vuodelta 1992.

Taivaallinen hymy

Ihminen luultavasti mieltää luonnon useimmiten niin, että sitä voi paitsi katsella, kuunnella ja haistella, myös että se on tavalla tai toisella hänen ulottuvillaan ja hallittavissaan. Ihmisten tarkoitusperät toimia luonnossa tai käyttää sitä voivat olla sekä hyviä että huonoja: pidellä leppäkerttua, poimia marja, rengastaa lintu, kaataa karhu tai puu, roskata meri, valloittaa vuori. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että luontoa on myös käsiemme ulottumattomissa kohoava taivas.

”Jos et koskaan ole nähnyt kumpupilveä (cumulus), sinun pitäisi käydä useammin ulkona.” Brittiläinen Gavin Pretor-Pinney (1968−) halusi kenties hieman vitsailla kirjoittaessaan alkulauseen Pilvibongarin taskuoppaan (2009, suom. 2010) ensimmäiseen lukuun. Tosiasiassa monikaan ei liene nähnyt minkäänlaisia pilviä enää aikoihin, koska useimpien niskat taipuvat enää vain alaspäin.

Kirjoittajan maalailevin sanoin ”pilvet ovat taivaan kasvojen ilmeitä”. Tästä näkökulmasta katsoen ja vastoin varsin yleistä ajattelutapaa pilveilevä taivas ei suinkaan aina pelkästään synkistele.

Pretor-Pinney käynnisti pilvistä kiinnostuneille tarkoitetun seuran The Cloud Appreciation Societyn vuonna 2005. Kirjassaan hän esittelee pilvien kymmenen päälajia (esimerkiksi kumpu-, sumu-, harso-, ukkos- ja aito sadepilvi) sekä niiden alalajit ja muunnokset (esimerkiksi mantelimainen, kennomainen ja säteittäinen). Niiden jälkeen tulevat kuvaukset lisäpilvistä ja täydentävistä piirteistä (kuten purje, utarepilvi ja sadejuova) sekä muista pilvistä (kuten lakkipilvi, timanttipöly ja jääkideaukko) ja vielä pilvien optisista ilmiöistä (esimerkiksi korona, glooria ja auringonpilari). Pilvet on jopa virallisesti luokiteltu latinankielisin nimin kasvien ja eläinten tapaan.

Aina ei ole helppoa nähdä pilven muodossa samaa kuin sille nimen antanut katsoja. Lajiluetteloa silmäillessä voi todeta, että ei, ei näy missään pilvilinnaa. Pidemmälle lukiessa kuitenkin huomaa, että lähelle on päästy: Se, mikä kirjan kuvassa lukijan mielestä näyttää hajalleen levinneeltä popcornilta, onkin nimeäjän silmään näyttänyt linnanmuurin hammastukselta, minkä vuoksi alalaji on nimetty termillä vallinharjamainen.

Pilvibongarin saattaakin toisinaan olla vaikea erottaa, mikä on mikä, jos ei osaa katsoa oikealla tavalla. Kannattaa silti yrittää, jos mielii saada pisteitä ja piste-ennätyksiä. Kirjasessa kerrotaan, paljonko pisteitä asteikolla 5−55 erilaisista pilvistä saa, ja siihen voi merkitä myös omat havaintonsa.

Pienikokoisessa kirjassa kuvat eivät valitettavasti kunnolla pääse loistamaan, mutta jonkinlaisen käsityksen ne pilvistä antavat. Huikein, ihmeellisin, ällistyttävin kaikista on kuin sen ainutlaatuisuutta korostaen nimetty muista poiketen erisnimellä: muihin pilviin luokiteltu Kelvin-Helmholtzin aaltopilvi. Muun muassa BBC:n sivuilla on 9.12.2022 jukaistu Rachel Gordonin Wyomingissa ottama valokuva tällaisesta aaltopilvestä. Pilvibongarin pisteitä se kerryttää maksimimäärän 55, eikä ihme.

Kirjan valokuvan seitsemän aaltoa ovat matalampia ja tiheämmässä. Aallokko tuo tyyliltään mieleen Joseph Alasen (1885−1920) Kalevala-aiheisen maalauksen Neiet nietten nenissä.

Jos pilvistä ihmeellisin on Kelvin-Helmholtz, veikein on hevosenkenkää muistuttava kaareva rullapyörre (50 pistettä) ja, ikävä kyllä, ympäristön kannalta tuhoisin kaunis helmiäispilvi (45 pistettä). Pastellisävyisen pilven ”pienet jääkiteet edistävät maapalloa suojaavan otsonikerroksen katoa reagoimalla ilmakehään päässeiden CFC-kaasujen kanssa”. Korkeimmalla ilmakehässä puolestaan sijaitsevat valaisevat yöpilvet (45 pistettä). Pretor-Pinneyn mielestä taivas hymyilee, kun värikäs zeniitinympäristön kaari (45 pistettä) ilmaantuu taivaalle.

The Cloud Appreciation Societyn sivujen mukaan 12. syyskuuta pilvibongarit viettävät teemapäivää, jolloin yhdessä suunnataan katseet yläilmoihin ja toivotaan erikoisia elämyksiä katsottavaksi, ikuistettavaksi ja kirjattavaksi muistiin.

 

Suomen luonnon päivänä

Mieluummin kaari kuin ympyrä

Vauvasta vaariin on sanonta, jota käytetään usein esimerkiksi silloin, kun jonkin tapahtuman katsotaan sopivan kaikenikäisille. Saman voisi ilmaista sanoin untuvikosta ukkiin, imeväisestä isoisään, piltistä pappaan; juuri vauvasta vaariin on kuitenkin saanut kielessä pysyvän aseman. On turha lähteä nipottamaan siitä, että sanonta ”syrjii” naispuolisia isovanhempia.

Kaikki vaarit ovat olleet vauvoja, mutta kaikista vauvoista ei tule koskaan vaareja. Vaari (tai muu mainituista) ei välttämättä ole vielä iältään ikivanha, vaikka sanoista voi maistaa kypsän iän. Ehkäpä moni mies kehaisee ylpeänä olevansa vaari, ukki tai muu, muttei koskaan iän karttuessakaan pysty kutsumaan itseään vanhukseksi. Nykyaikana pitää olla seniori tai vain ikääntynyt.

Kirjailija Kari Hotakaista ei romaanissaan Helmi (2024) vaivaa turha miellyttämisenhalu, eikä hän kiertele sanaa vanhus vaan käyttää sitä siekailematta. ”− − kaikki alkoi siitä, kun suppilovahveron sijaan löysimme ihmisen, metsä antoi odottamattoman sadon.  − − vauvaa haluttiin, vanhus saatiin, kiitetty olkoon sattuma ja sen kauppa.” Hotakaisen lempeän reipas suhtautuminen henkilöihinsä ja myötäelämisen kyky tuntuvat hyvältä tässä ajassa.

Vastasyntynyttä yleensä ihastellaan suloiseksi tai potraksi. Muusta kuin vauvan ulkoisesta olemuksestahan ei paljoa pysty vielä sanomaan. Elämä annetaan, sitten se kannetaan (KH). Kuka mitenkin kantaa, on miljoonien erilaisten tarinoiden maailma. Itsestäänselvyys voi toisinaan tuntua melkeinpä uudelta löydöltä: ”Hän oli verrannut toisiinsa vanhuksia ja lapsia ja tullut siihen tulokseen, että lapset ja vanhukset olivat saman ihmisen eri painoksia.” (KH)

Eri painosten välissä voi tapahtua paljon kaikenlaista, niin hyvää kuin pahaa. Joistakin elämä tekee sellaisia julmureita, että on vaikea uskoa tuonkin ihmisen joskus olleen jonkun mielestä suloinen ja ihana. Eikä vain eri painos vaan tyystin eri ihminen. Toisaalta kun vauvasta on tullut vanhus, ei useinkaan ole enää ketään hänet tuntenutta muistelemassa varhaislapsuuden aikoja.

Kukaan muiden ihmisten parissa kasvanut tuskin pystyy välttymään tapojen tartunnalta. Tavan ohella kyse voi olla myös luonteenpiirteestä. Perin ikävältä tuntuu huomata itsessään jokin sellainen jommaltakummalta vanhemmalta tarttunut käyttäytymistapa tai piirre, josta tätä on mielessään tai peräti ääneen arvostellut. Sitten tajuaakin kauhukseen olevansa aivan samanlainen.

”− − vaikka olin päättänyt että isäkseni en tule, niin sen ymmärsin, kun Leoa niinä joulukuun päivinä katselin, että en voisi myöskään toimettomana jäädä seuraamaan, kun toinen ihminen kulkee pelkillä polttoaineen höyryillä, tankki kumisevan tyhjänä.” (Sirpa Kähkönen: Vihreä sali, 2021)

Oma peilikuva ei useinkaan kerro totuutta elämänkulusta, ainakaan ilman jotain radikaalia muutosta. Samalta vain näyttää päivästä toiseen. Mutta annas olla, jos näkee äskettäin otetun kuvan jostain menneiden aikojen tunnetusta henkilöstä tai tapaa monen vuoden jälkeen tuttavansa. Entä sitten ne, joiden ajokortissa komeilee kuva nuoruusvuosilta, vaikka syntymävuodesta näkyy, että siitä on kulunut vuosikymmen jos toinenkin.

”Kun ystäviä pitkästä aikaa tapaa, näkee tarkkaan, miten ne ovat poissaolon aikana muuttuneet, ja aina ne ovat laihtuneet tai lihoneet, ehkä painuneet kasaan. Saman talon väkeä vain silmäilee ilman ajatusta, sillä heidän kasvojensa luulee olevan aina samanlaiset kuin ne jo lapsuudessa olivat. Läheisiä vain katsoo, muttei näe. Vasta aikojen kuluttua osaa päästää irti menneistä kuvista ja yhtäkkiä huomaa, että ihmiset ovat muuttuneet joiksikin toisiksi.” (Tommi Kinnunen: Pintti, 2018)

Ihmiselämää, tuota kasvua ”vauvasta vaariin”, on totuttu kuvaamaan kaarena, mutta yhä useammin on alkanut näyttää siltä, että se tekeekin täyden ympyrän. Monen vanhuudenpäivät tuhoaa muistisairaus, joka ikään kuin tyhjentää mielen lähes kaikista sinne kertyneistä kokemuksista ja ihmisistä. Vanhus muuttuu kuin avuttomaksi sylilapseksi jälleen. On ehdottomasti armollista, jos välttää niin tylyn kohtalon. Vähempikin riittäisi.

”Kaikilla on mielessään tyhjiä kohtia, aukkoja, suuria kuusikkoja, joiden läpi ei nähnyt mitään, tiheitä pajukkoja, heinittyneitä puroja, umpeen kasvaneita saunapolkuja.” (KH)