Iättömän taiteen runsaudensarvi

”En ymmärrä nykytaidetta. Ystäväni Alisa lähetti minulle kutsun tähän näyttelyyn, mutta teokset ovat liian outoja minun makuuni. − − Näyttelyn nimi on yksinkertainen: Vaatteita. − − Teos, jota juuri nyt katselen, on nimeltään Sukkia. Se on nimetty osuvasti. Kehykset ovat valtavat, vähintään minun korkuiseni, ja ne ovat kauttaaltaan täynnä eri muotoisia ja kokoisia sukkia. En kerta kaikkiaan… tajua sitä.”

Tätä mieltä on Freida McMaddenin romaanihenkilö kirjassa Kotiapulainen* (2023, suom. 2024), ja usein on pakko olla samaa mieltä. Tuntuu siltä, että nykyisin mikä tahansa voi olla taidetta. Joillekin pelkkä yksivärinen taulukin on suurta taidetta, josta kannattaa maksaa kalliisti. Kukin makunsa mukaan.

Vaikkei olisi koskaan käynyt Firenzessä… Sinne voi kuitenkin päästä mielikuvien siivin lukemalla tästä taiteiden tyyssijasta, suoranaisesta runsaudensarvesta, ja niin toisenlaisesta elämäntavasta kuin nykyinen inha, teknologian varaan ulkoistettu elämä.

Onhan menty jo niin pitkälle, että ihminen on vapaaehtoisesti luopumassa jopa kyvystään käyttää omia aivojaan. Ensin koulussa on alettu antaa periksi, koska eivät oppilaat kuitenkaan jaksa tai viitsi opiskella. Nyt tekoälyn annetaan enenevässä määrin hoitaa hommat, eikä ihmisen itsensä tarvitse kohta osata kuin painella nappia saadakseen sen toimimaan haluamallaan tavalla.

Karmaiseva tulevaisuudenkuva tulee mieleen, kun lukee nykyisen paavi Leo XIV:n kaukaisen edeltäjän, Leo X:n etenemisestä uransa huipulle Salla Leponiemen kirjassa Firenzeläiset elämät (2024). Medicin mahtisukuun kuulunut Leo X, alkuperäiseltä nimeltään Giovanni (1475–1521), sai 7-vuotiaana Ranskasta Fontdoucen apotin arvon, ja 13-vuotiaana hänelle myönnettiin kanonisen oikeuden tohtorintutkinto − ilman minkäänlaisia lakiopintoja. Paaviksi hänet valittiin vuonna 1513, eli varsin nuorena verrattuna tämän ajan paaveihin.

Usein niitä, joilla ei ole mahdollisuutta opiskella tai joilta opiskelu on kokonaan kielletty, se myös eniten kiinnostaa. Renessanssin kaudella opiskeluhaluisille tytöille lähes ainoa paikka syventyä tutkimiseen sekä harjoittaa taidetta ja kädentaitoja oli luostari, toteaa Leponiemi.

Vain kolme vuotta Leo X:n ja viisi vuotta Leonardo da Vincin (1452–1519) kuoleman jälkeen syntyi tyttö, joka olisi varmaan nostattanut närää ainakin Leossa, kenties ihmetystä tai jopa arvostusta Leonardossa. Polissena Margherita Nelli (1524–1588) meni nuorena luostariin ja sai siellä toteuttaa taiteellista lahjakkuuttaan. Nunnanimellään sisar Plautilla hän maalasi muun muassa 7-metrisen teoksen Viimeinen ehtoollinen, jonka nelivuotinen restaurointi hehkuvin värein valmistui 2019. Teos on nyttemmin esillä Firenzen Santa Maria Novellan luostarin museossa, da Vincin samanniminen maalaus (myös nimellä Pyhä ehtoollinen) puolestaan sijaitsee Milanossa. Plautilla Nelli itse pääsi yhtenä harvoista naisista arkkitehti ja taidemaalari Giorgio Vasarin (1511–1574) kirjoittamaan teokseen Taiteilijaelämäkertoja.

Oopperalaulua ja taidehistoriaa opiskellut Leponiemi kertoo kiehtovasti lukuisista muistakin firenzeläisistä merkkihenkilöistä sille, jota historia ja kulttuurihistoria kiinnostavat. Hän luonnollisesti keskittyy enemmän ihmisiin ja heidän tekemisiinsä kuin pukeutumiseen, joka myös monin tavoin kertoo kunkin aikakauden tyylistä ja ajan hengestä.

Sattumalta muuan kotimaan museokäynti osui niin sanotusti tähän saumaan. Bravissimo! Pukuloistoa Rooman oopperasta täydensi kirjan synnyttämien mielikuvien luomia italialaisnäkymiä. Näyttelyssä on esillä 38 upeaa asua sadan vuoden ajalta. On pakahduttavaa ajatella sitä käsityön määrää, jota entisaikojen − varsinkin hienoston − puvut ovat vaatineet ennen ompelukoneen keksimistä. Ooppera-asujen näyttävyys perustuu enemmänkin kekseliäisyyteen ja luovaan tekemiseen kuin isolla rahalla hankittuihin materiaaleihin. Vaikkei olisi koskaan käynyt oopperassa, oopperapukujen loistoa voi silti ihailla.

 

*Jokin McFaddenin Kotiapulainen-sarjan kirjoista. Alun perin mainittu nimike Kotiapulainen kuuntelee olikin virheellinen.

Jotakin pehmeää kovassa maailmassa

Mitä yhteistä voisi olla fiktiivisellä poliisikomisariolla Vera Stanhopella ja tosielämän keraamikolla Keith Brymer Jonesilla?

Yhdistävä tekijä on yksi tietty sana, jota kumpikin käyttää suomalaiselle vieraassa yhteydessä. Täällä sen suomalaisen vastineen käytöstä samalla tavalla luultavasti nousisi pöyristynyttä sanailua ja vaatimus käyttää asiallisempaa kieltä.

Ja kuitenkin sana on sama, jota tunneilmaisussaan häveliäät suomalaiset käyttävät mieluummin kuin äidinkielensä omaa sanaa jopa puhuessaan kaikista läheisimmilleen. Eräänkin kerran kahvilassa istuneen perheen isä oli lähdössä viettämään kaveriviikonloppua ja vaimon kanssa jätettiin tilanteen mukaisia jäähyväisiä. Kun mies sitten suuntasi ovelle, vaimoon iski kai rohkeuden puute, sillä viime hetkellä hän teki sen: vaihtoi suomesta englantiin ja sanoi rakkaalleen I love you.

Poliisikomisariolla ei sen sijaan vaikuta olevan ketään läheistä, jota kutsua rakkaaksi. Mutta kun rikostutkinnan yhteydessä joku ahdistunut tai murheinen näyttää tarvitsevan lempeää lohtua, puhuttelusana love lauseen loppuun livahtaa myötätunnon merkiksi hänen huuliltaan. Toisinaan siinä kyllä kuuluu myös tuikeampi sävy. Onkohan sana todella merkitty käsikirjoitukseen, vai ottiko kenties tiukan Stanhopen roolin esittäjä Brenda Blethlyn (1946−) sen käyttöön omasta päähänpistostaan?

On aika vaikea kuvitella jonkun kolmikymppisen käyttävän sanaa Stanhopen tavoin. Kokeneelle Blethlynille tämän kaltainen myötätunnon osoitus sopiikin paremmin, sillä hän oli Vera Stanhope tutkii ‑sarjan aloitusvuonna 2011 jo eläkkeellejäämisiässä ja viimeisen, 14. kauden aikana peräti liki 80-vuotias. Toisaalta se, mikä ilmeisesti sopii brittiläiseen kulttuuriin, ei oikein istu suomalaiseen rikostutkintaan, olipa minkäikäinen poliisikomisario tahansa.

Stanhopea itseään alaiset kutsuvat kunnioittavasti ma’amiksi.

Suuren keramiikkakisan (The Great Pottery Throw Down) toinen tuomari, helposti kyyneliin herkistyvä Brymer Jones (1965−) taas käyttää sanaa love usein arvioidessaan kenen tahansa kisaan osallistuvan töitä. Tilanteen huomioon ottaen sen merkitys voisi olla jotain sellaista kuin ystäväiseni, joskin tässä hyvähenkisessä sarjassa sana on käännetty muruksi. Verassa se yleensä jätetään mainitsematta tekstityksessä.

Miten ottaisi ohjaajan muruttelun vastaan kädet savessa ahertava suomalainen?

Love on ääntämyksellisesti siitä hauska sana, että englannin kielen murteissa sen o-vokaali voidaan lausua monin tavoin. Foneettisesti eri vokaalit voivat olla etisiä, keskisiä ja takaisia, laveita tai pyöreitä sekä eriasteisia suppeasta väljään. Korviin on tarttunut paitsi lav myös o:n ja ö:n sekoitukselta kuulostava lov (mm. Vera) sekä luv. Ehkä jossain päin vokaali taipuu y:ksikin, mutta tuskinpa sentään e:ksi ja i:ksi.

Roppakaupalla osaamisen iloa

”Kenenkään pullossa ei ollut nimeä tai osoitetta, mutta jokainen niistä oli eri muotoinen tai värinen, eri puhaltajan ruokatauolla tekemä. Kaupan myyjä täytti niitä maidolla päivän aikana, ja työpäivän jälkeen omistajat kävivät hakemassa omansa pois. Koskaan ei tiedetty kenenkään ottaneen mukaansa väärän perheen maitoa.

Se, mikä aiemmin oli ollut osaamisen iloa, oli muuttunut vakavaksi askareeksi, jossa jokainen kilpaili toistaan vastaan osoittaakseen olevansa mies. Kaikesta tuli kisaa, niin postin hakemisesta kuin uuniin kantamisesta. Työn mittarina ei enää ollut lasi ja sen kauneus, vaan nopeus ja määrä.” (Tommi Kinnunen: Pintti 2018)

Nykyihminen luultavasti katsoo Kinnusen ensimmäisessä kappaleessa hienosti maalaamaa ajankuvaa vain huolestuneen hygieenikon silmin. Jälkimmäisessä kappaleessa piiska jo viuhuu lasinpuhaltajien selässä tuottavuuden parantamisen nimissä.

Elämästä lasitehtaan liepeillä kertovasta romaanista pääseekin sujuvasti vuonna 2019 pahoin palaneen Pariisin Notre Damen katedraalin jälleenrakennukseen ja sen edistymistä seuranneeseen dokumenttiin (National Geographic). Vaikka entisöinnille asetettiin aikarajaksi liki mahdottomia vaatinut viisi vuotta, se ei johtanut nopeasti hutaistuun työhön, vaan mukana olleet halusivat tehdä kaikkensa mahdollisimman laadukkaan lopputuloksen eteen. Ei lähdetty oikomaan edes paikoissa, jotka ovat liian kaukana tai piilossa tarkkanäköisimmänkin katseilta. Työntekijät pitivät kunnia-asiana päästessään osallisiksi tuon valtaisan ja arvokkaan katedraalin restaurointia.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 862 vuotta kirkon rakennustöiden aloittamisesta. Entisöinnissä tarvittiin lukuisien asiantuntijoiden ja käsityöläisten tietotaitoa rakentamisen aikaisista menetelmistä. Esimerkiksi juuri lasinpuhaltajat käyttivät satoja vuosia vanhoja tekniikoita 1200- ja 1800-luvuilta värikkäiden lasimaalausten ja ruusuikkunoiden restauroinnissa. Kaikkiaan käsiteltiin 3 000 neliötä ikkunapinta-alaa. Edellisen, 1800-luvulla tehdyn entisöinnin jälkeen lienee useampikin perusikkunanpesukierros jäänyt tekemättä. On helppo uskoa, että nykyisellään näky salpaa kirkossa käyvän hengen.

Lasinkäsittelijöiden ohella myös muiden alojen käsityöläiset pääsivät näyttämään vanhoihin menetelmiin perustuvia taitojaan. On melkein liikuttavaa nähdä, miten antaumuksellisesti he suhtautuvat kirkon entisöintiin. Vanhojen menetelmien joukkoon ujutettiin myös uusinta tekniikkaa, kuten puisiin kattorakenteisiin liitetty nopeasti reagoiva sammutusjärjestelmä. Sen avulla voidaan ehkäistä samanlaisen katastrofin mahdollisuus kuin kuusi vuotta sitten aiheuttamatta kuitenkaan suurta vesivahinkoa.

Oli ilmeisesti lähellä, että vuonna 1345 valmistunut Notre Damen katedraali olisi purettu liki 500 vuotta myöhemmin, mutta muuan romaani, Victor Hugon (1802−1885) Notre Damen kellonsoittaja (1831) sai pariisilaisten mielet muuttumaan. Siinäpä hurja ja kauaskantoinen esimerkki kirjan vaikutusvallasta! Kuten mitä tahansa vanhaa rakennusta myös katedraalia oli tätä ennen ja sen jälkeen syönyt aika sekä vahingoittaneet saasteet ja sääolot, joten uusi restaurointi oli jo aloitettu 2018. Tulipalo näytti, miten tärkeä katedraalista on tullut nykyranskalaisille (ja myös muille): sen pelastamiseksi lahjoitettiin varoja noin 850 miljoonaa euroa.

Halu säilyttää ja korjata tämä vuosisatoja vanha, upea arvorakennus tuntuu siksikin erityisen hyvältä, että oman aikamme sotahulluuden valtaamat kiihkoilijat eivät näytä välittävän vähääkään siitä, mihin aseensa suuntaavat. Tuhansia ja tuhansia rakennuksia on tuhottu raunioiksi kuin mieltä vailla, olipa sisällä ihmisiä tai ei − ja vaikuttaa siltä, että mieluummin kyllä kuin ei.

Toivottavasti nyt entisöity, suurelta osin kädentaitajien aikaansaama taidonnäyte Notre Dame kohoaa koskemattomana paikallaan hamaan tulevaisuuteen.