Maata näkyvissä, vielä

Yliopiston juhlasalissa jäätiköt sulivat silmien edessä. Epämiellyttävä totuus iski ensimmäistä kertaa monien tajuntaan, kun samanniminen vuonna 2006 valmistunut dokumenttielokuva esitettiin yleisölle.

Lokakuussa 2009 vuotta aiemmin valittu kaukaisen saaristovaltion presidentti puolestaan hyppäsi hallituksineen veden alle pitämään kokousta (Turun Sanomat 18.10.2009). Tavoitteena myös tällä, yhdenlaista äärilaitaa edustavalla toiminnalla, oli kiinnittää huomio epämiellyttävään totuuteen: maailman matalinta valtiota uhkaa hukkuminen merenpinnan noustessa, osittain juuri jäätiköiden sulamisen takia.

Malediivien ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valittu johtaja Mohamed Nasheed oli syystäkin huolissaan ilmaston lämpenemisen seurauksista kotimaalleen. Suositusta turistikohteesta peräti 80 prosenttia on alle metrin merenpinnan yläpuolella, ja sen korkein kohtakin tavoittelee Suomen yleisintä huonekorkeutta eli 2,4 (tai 2,5) metriä. Eipä siinä paljon mäkiä lasketa tai kiivetä, toisaalta ei myöskään huimaa huipulla.

Vuoden 2004 valtaisa tsunami Intian valtamerellä antoi omanlaisensa varoituksen siitä, että tuho voisi tulla myös nopeasti. Nasheedin suunnitelmaan kuului turismista saatavien varojen käyttäminen uuden kotimaan ostoon joko Australialta, Intialta tai Sri Lankalta. Onhan sitä jossain kaupunkeja siirrelty maan sisällä paikasta toiseen, mutta ostaa kokonaan uusi kotimaa… Kuulostaa epätoivoisen kamalalta.

Entä miten Nasheedin jälkeiset vallanpitäjät ovat mahtaneet suhtautua sekä maahansa kohdistuvaan uhkaan että suunnitelmaan siirtää koko kansa muualle?

Veden ympäröimässä valtiossa kaikkien kansalaisten olettaisi olevan uimataitoisia, mutta uiminen on sentään eri asia kuin sukeltaminen ja istuskeleminen meren pohjassa. Nasheedin tempauksen vuoksi ministerit (yhtä kokeneempaa lukuun ottamatta) joutuivatkin kahden kuukauden sukelluskurssille opettelemaan selviytymistä tulevassa kokouksessa. Uutinen ei kerro, oliko koko hallitus yksimielinen paikanvalinnasta. Entä olisiko ollut sallittua jäädä pois, jos olisi arkajalkana vedonnut tukehtumispelkoon?

Kun katsoo maan virallisella kielellä divehillä kirjoitettua Malediivien nimeä, voi melkein nähdä ruohojen keinuvan ja kalojen uivan aallokossa. Samalla tilastotieto vuodelta 2015 (UNESCO) herättää kunnioitusta: tuolloin 99,3 prosenttia 15 vuotta täyttäneestä aikuisväestöstä oli oppinut lukemaan tätä kirjoitettuna varsin hankalannäköistä kieltä.

 ދިވެހިރާއްޖޭގެ ޖުމުހޫރިއްޔާ

Vedenalaiseen ”kokoussaliin” verrattuna Suomen hallituksen luultavasti erikoisin kokouspaikka ei ole sittenkään kovin erikoinen: vuoden 1977 heinäkuussa hallitus kutsuttiin selvittämään lentokonekaappausta paikan päälle Helsinki-Vantaan lentoasemalle. 

Tässähän jää miettimään, millaisten tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta oma hallituksemme olisi valmis kunnolla tempaisemaan.

Kansakuntien tahto yhden taskussa

Yhdistyneiden kansakuntien (per. 1945) edeltäjään Kansainliittoon (1920−1946) liittyi kaksi tästä ajasta katsottuna varsin poikkeuksellista asiaa: Suurvalta Yhdysvallat ei koskaan liittynyt sen jäseneksi. Neuvostoliitto puolestaan oli ainoa jäsen, joka erotettiin Kansainliitosta maan hyökättyä Suomeen 1939.

Sekä Kansainliitto että Yhdistyneet kansakunnat (YK) perustettiin maailmansotien raunioille voittajavaltioiden voimin ja niiden toiveiden mukaan. Perustavoitteena kummallakin jäsenvaltioiden liitolla oli estää uusien, vastaavanlaisten laajojen konfliktien syntyminen kaikin inhimillisin keinoin.

Tänä vuonna YK:n pyrkimys rauhan turvaamiseksi näyttää jääneen turvallisuusneuvoston sotavangiksi. Sen kädet on sidottu, eikä vapauttajaa ole näkyvissä. Oma vika.

Mikä teki aiemmista verissä päin toisiaan vastaan taistelleista vihollisista niin luottavaisia, että he uskaltautuivat uskomaan toistensa lupauksiin pysyvästä rauhantahdosta? Kun siis YK:n turvallisuusneuvosto annettiin viiden vakijäsenen (Iso-Britannia, Kiina, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat) hallittavaksi, ja vielä niin, että niistä yksikin voi veto-oikeudellaan kaataa muiden hyväksymät päätöslauselmat, asiaa oli tuskin ajateltu loppuun asti. Toivottavasti tästä lähtien ymmärretään kansojen välisiä sopimuksia solmittaessa, että pysyvän edun antamisessa on aina iso riski.

Aikoinaan Kansainliitto osoitti Neuvostoliiton erottamisella suoraselkäisyyttä. Nyt perustellaan eri tavoin, miksei turvallisuusneuvoston kannata tehdä samoin, vaikka sama taho toisennimisenä on jälleen samalla asialla, tällä kertaa Ukrainassa. Näyttää valitettavasti siltä, että turvallisuusneuvosto puolustaa rauhaa vain nimellisesti eikä mahda sodalle yhtään mitään. Voittaja löytyy muualta.

Myös toinen vakijäsen on alkanut osoittaa merkkejä siitä, että pysyvän edun antaminen harvoille ja nimenomaan isoille, vahvoille valtioille oli huono päätös.

Onko YK:n peruskirja kiveen hakattu, niin ettei sääntöjä voi missään tilanteessa muuttaa? Ponnekkaasti muotoillut artiklat hukkuvat tositilanteessa ponnettomaan toimintaan. Miten voi olla mahdollista, että turvallisuusneuvostossa saa vapaasti päsmäröidä valtio, joka on aiheuttanut ja aiheuttaa vielä pitkään tuhoa ja monenlaista ahdinkoa muulle maailmalle? Kun luottamus yhteen jäseneen on täysin menetetty, koko neuvoston toiminta on halvaantunut.

Ovatko kaikki muut valtiot yhdessäkin pelkkiä pelkureita?

Nyt pitää sanoo ei

Uutismaailma on tarjonnut pitkään synkkääkin synkempiä näköaloja siihen, miten kaikki tuntuu vähä vähältä murenevan ympärillä. Äärisäät heikentävät ruoantuotantoa ja elinoloja. Turvallisuudentunne meni Venäjän aloitettua hyökkäyssotansa ja rikottua monia kansainvälisiä sopimuksia, joilla on yritetty pitää rauhan tasapainoa yllä. Maailman sivu kääntyi taaksepäin, kun naiset eri puolilla alistettiin uudelleen. Vuosikausien ja ‑kymmenten työ tuntui valuvan hetkessä hukkaan.

Samaan sarjaan synkkien uutisten kanssa voi laskea sen, että mahdollisesti kuuden vuoden rummutus kaukaisen maan entisestä narsistipresidentistä on jälkeen alkamassa. Onneksi sitä ei sentään ole pakko seurata.

Heinäkuussa kuitenkin kerrottiin ällistyttävän hieno hyvä uutinen: miljardööri oli päättänyt vaihtaa rahankeruun rahan poislahjoittamiseen toisten auttamiseksi. Maailman rikkaimpien listalla ties kuinka kauan pysytelleen Bill Gatesin omaisuuden suuruutta ei tavallinen ihminen pysty asettamaan mihinkään ymmärrettäviin mittoihin. Toisaalta nekään maailmaa kohdanneet kriisit, joiden voittamiseen hän haluaa lahjoituksillaan osallistua, eivät ole helposti voitettavia.

Gatesin esille nostamat kohteet (kuin suoraan päivän uutisista) ilmastonmuutos, pandemia, Venäjän hyökkäyssota ja naisten aseman heikkenemisen ehkäiseminen vaativat valtavien rahasummien lisäksi myös aineetonta panostusta. Pelkästään rahalla voittoa ei valitettavasti saavuteta missään.

Kaikkiin mainittuihin kriiseihinhän liittyy myös kieltäminen ja valheellinen maailmankuva. Väärät uskomukset valtaavat hämmästyttävän usein tilaa järkiperäiseltä, tutkittuun tietoon pohjautuvalta ajattelulta.

Varsinkin naisia koskeva, yleensä fundalistiseen uskonkäsitykseen perustuva ajattelutapa menee jo aivan käsittämättömän puolelle, eletäänhän sentään 2000-lukua. Tosin sellaista uskoa tuskin muutetaan millään rahalla eikä kyllä puheellakaan. Sanonnan mukaan kaikkea ei pidä hyväksyä, mutta kaikkea pitäisi yrittää ymmärtää. Esimerkiksi Yhdysvaltain ja Afganistanin viimeaikaista kehitystä voi selittää perinteillä ja ties millä, mutta tuon kehityksen ymmärtäminen alkaa olla liikaa vaadittu.

Miten jaksavat taas aloittaa kaiken alusta ne, jotka jo ehtivät nähdä ja kokea muutoksen tasa-arvoisempaan, omaehtoiseen elämään?

Entä miten jaksaa toisin ajatteleva venäläinen maansa hallinnon valheellista, kaiken kattavaa propagandaa päivästä toiseen? Kun siitä uutisoidaan Suomessa erilaisin esimerkein, kaikki kuulostaa niin järjettömältä, että pieni kerta-annos riittää, ja siinäkin on liikaa.

Nyt pitää sanoo ei! Joku valon täältä vei.

Eiköhän Gatesin miljardeilla kuitenkin jotain saada aikaan. Hänen pyrkimyksilleen on syytä toivottaa mahdollisimman suurta menestystä.

Kunpa jokunen muukin miljardööri huomaisi, että nyt hänellä on siellä ja täällä tarpeeksi kartanoita, joiden viinikellarit pursuavat, tallit täynnä loistoautoja, satamissa riittävän isoja veneitä, yksityiskentillä kylliksi koneita ja kassakaapit pullollaan timantteja. Joutaisi kai tässä muutama miljardi ilmastonsuojeluun, nälänhädän lievittämiseen tai asunnottomuuden ehkäisyyn. Mitäs sanotte, kymmenen kärjessä ‑listalaiset?