Tuhansien junamatkojen pääteasema

Kirjan nimeäminen lienee useimmiten vaikeaa. Helpompaa se vaikuttaa olleen silloin, kun aihe on käsitellyt 1940-luvun holokaustia. Kirjastossa tai kirjakaupassa on huomio monesti kiinnittynyt uutuusteokseen, joka alkaa genetiivimuotoisella paikannimellä Auschwitzin. Mielessä on vilahtanut ajatus joko taas, mutta kieltämättä Auschwitzista on tullut historian kylmäävimmältä kuulostava paikannimi, johon tiivistyvät kaikkien keskitysleirien kauhut.

Kun kirjaston tietokantaan kirjoittaa hakusanan taivutettuna ’Auschwitzin’, saa tuloksia pari sataa. Useimmat kuitenkin viittaavat joko samaan teokseen, josta on olemassa eri painoksia, tai sitten muun teoksen nimessä sana esiintyy muualla kuin alussa.

Varsinaisesti nimen alussa taipuvaa Auschwitzia seuraa pääosin monipuolinen henkilögalleria, josta haku tuottaa ainakin seuraavat 22 tulosta: Auschwitzin apteekkari, Auschwitzin kadonneet lapset, A:n kaksoset, A:n kirjastonhoitaja, A:n komendantti, A:n kätilö, A:n naisorkesteri, A:n ompelijattaret, A:n orkesteri − keskitysleirin soittajattaret, A:n opettaja, A:n orpotyttö, A:n rakastavaiset, A:n sabotööri, A:n seitsemän kääpiötä, A:n sisaret, A:n taikuri, A:n tallipoika, A:n tanssija, A:n tyttöorkesteri, A:n tytär, A:n viulisti sekä A:n viulu.

Vaikka nimellä Auschwitz onkin voimakas huomioarvo, holokaustista tai sitä sivuavasta ajanjaksosta on kirjoitettu ja voi kirjoittaa vahvasti myös ilman, että kirjojen nimet alkavat kuulostaa saman toistolta. John Boynen (1971−) romaani Poika raidallisessa pyjamassa (2006, suom. 2008) on tästä vain yksi esimerkki. Sen myöhemmässä jatko-osassa Kaikki särkyneet paikat (2023) hän käsittelee natsijohtajan tyttären tuntemaa syyllisyyttä, joka leimaa hänen loppuelämäänsä. Voiko koskaan saada anteeksi?

Gianni Solla (1974−) puolestaan ei romaanissaan Ystävyyden oppimäärä (2023, suom. 2024) kerro keskitysleiristä vaan täysin sen ulkopuolisesta elämästä ja ystävyydestä, joka syntyy kiihkoilevan fasisti-isän pojan Daviden ja samaan kylään karkotetun juutalaisen pojan Nicolasin välille. Luku- ja kirjoitustaidoton Davide viehättyy sanoista ja tiedosta, jota sekä Nicolas että hänen opettajana työskennellyt isänsä edustavat. Johonkin monista leireistä ja sieltä hengissä selviytymiseen viitataan muutaman kerran vain lyhyesti, kun Davide vuosien jälkeen etsii tietoa kadonneesta ystävästään.

”Sanoin Nicolasin ja hänen isänsä nimen ja kerroin sen vähän, mitä tiesin heidän perheestään. ”En valitettavasti voi auttaa teitä”, nainen vastasi, ”kukaan täällä (Roomassa) ei tiedä kenenkään nimeä. Me kutsumme toisiamme kolmella viimeisellä numerolla.” Hän kohotti villapuseronsa hihaa ja näytti käsivarressaan olevaa tatuointia. ”Minä olen 149. Sillä nimellä muut minut tuntevat.” Jäin sanattomaksi.”

Tulevaisuuden lukutaidottomia tuskin enää kiinnostavat menneisyyden tapahtumat, mutta nykylukijan olettaa vielä sentään ymmärtävän, mihin romaanin vähäiset viittaukset osoittavat. Oli uhreiksi joutuneiden junamatkan päätepaikka mikä tahansa, ensimmäisenä mieleen tuleva nimi on itsestään selvä: Auschwitz.

 

Holokaustin uhrien muistopäivänä

Tyranneille täitä

Herättää toivoa nähdä, että vielä kansanjoukot lähtevät liikkeelle ilmaistakseen tyranneille ja tyrannimaisille hallituksille, mitä mieltä ovat näistä. Ukrainalaisten talonpoikien sanotaan uudenvuoden alkaessa toivottaneen tyranneille täitä, mutta samalla aprikoineen, riittääkö se. Ei tietenkään riitä.

Sen sijaan kansalaiset näinä päivinä Iranissa, Tanskassa, Grönlannissa ja Minnesotassa Yhdysvalloissa ovat halunneet eri tavoin osoittaa, että heille riittää nyt. Ainoina aseinaan painava mielipide kyltissä, yhteislaulu tai nyrkit kohotettuina isossa joukossa he antavat tarvittavaa toivoa ja voimaa muille mukana oleville ja myös kaikille samanmielisille, jotka muualla ovat seuranneet tapahtumia.

Tavalliset kansalaiset voivat yhä monissa maissa sanoa sen, mitä poliitikot eivät voi, halua tai uskalla. Voivat ainakin siihen asti, kunnes heidät vaiennetaan uhkauksin, kieltolaein tai väkivalloin. Sama koskee vapaasti toimivien viestimien toimintaa, ennen kuin tyranni lopulta kieltää ne kokonaan. Nykyisin kaikki tyrannit tuntuvat turvautuvan samanlaiseen retoriikkaan heitä vastustavien nimittelyä myöten: heidän näkemyksensä mukaan nämä muut ovat joko natseja, fasisteja tai terroristeja.

Muistikuvat vaikuttavimmista mielenosoituksista ovat kumpikin samalta vuodelta 1989. Luonteeltaan ne olivat aivan erilaisia, eikä niistä otettuja kuvia hallitse tavanomainen yhteen liittynyt suuri väkijoukko.

Huhtikuussa Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla alkaneen ja kesäkuussa armeijan asein hajottaman mielenosoituksen ehdoton symboli on yksinäinen mies ostoskasseineen seisomassa pelottavien tankkien edessä. Kuvasta huokuu vahva voimantunne, vaikkei miehellä todellisuudessa olisi ollut mitään selviytymismahdollisuutta tankkia vastaan.

Wikipedian mukaan mielenosoituksen aloittaneet opiskelijat vaativat ainoastaan poliittista ja taloudellista vapautta lisääviä uudistuksia, koska yritys muuttaa Kiinan johtoa ei heidän mielestään olisi voinut onnistua.

Kameravalvonnan kontrolloimassa nyky-Kiinassa vastaavanlaista kansannousua tuskin tarvitsee enää pelätä.

Viime syksynä esitettiin dokumentti vuoden 1989 toisen unohtumattoman ja maailman mitassa kaiketi ainutkertaisen mielenosoituksen järjestämisestä. Tuolloin vielä Neuvostoliittoon kuuluneet Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua halusivat ilmaista tavoitteensa saada takaisin itsenäisyytensä, jonka ne olivat menettäneet 50 vuotta aiemmin natsi-Saksan ja Neuvostoliiton solmimassa Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa.

Oli hurja saavutus saada koko Baltian alueelta samaan aikaan liikkeelle kaksi miljoonaa ihmistä aikana, jolloin viestiminen ei käynyt sekunneissa. Latviassa järjestelyjä hoidettiin enemmän salassa, kun taas Virossa oltiin hyvinkin rohkeita: siellä tiedottamiseen käytettiin televisiota, radiota ja lehdistöä. Elokuun 23. päivän mielenilmaukseen osallistuneet muodostivat 600 kilometrin pituisen ihmisketjun, joka ulottui Tallinnasta Riian kautta Vilnaan. Missä muualla tällaista voisi tapahtua?

Melkein päivälleen kahden vuoden kuluttua tuosta häkellyttävästä tapahtumasta Viro ja Latvia julistautuivat virallisesti itsenäisiksi. Liettua pyristeli irti Neuvostoliitosta jo 1990 maaliskuussa, vaikkei ”suuri ja mahtava” siihen vastaan panematta suostunutkaan ennen omaa hajoamistaan.

Yksi ihminen tai kaksi miljoonaa − on rohkeutta sanoa, että nyt riittää, ja toimia sen mukaan.