Keittiöhommia

Konkreettisilla asioilla on taipumus synnyttää abstrakteja mielleyhtymiä, joista kehittyy monenlaisia kielikuvallisia sanontoja ja muita ilmauksia. Hyvä kielikuva edellyttää tietoa konkreettisesta alkuperästä, joka ajan kuluessa kuitenkin usein hämärtyy. Aiemmin on ollut puhetta ainakin vaatetuksen ja eläinkunnan varsin runsaslukuisesta esiintymisestä kuvallisessa kielenkäytössä.

Jokapäiväinen elämä tarjoaa taas antejaan. Astiakaapista löytyy tarvekaluja muuhunkin kuin vain ruoan laittamiseen ja syömiseen. Niihin liittyvillä esineillä voi kuvata esimerkiksi tilanteita, tunnetiloja, käyttäytymistä ja luonnetta. Ohessa on monta esimerkkiä Kielitoimiston sanakirjasta.

Kaapin raskaimpiin esineisiin liittyvistä tunnetuin lienee sanonta Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin. Sen sijaan huomionarvoista on, että olla hyvää pataa jonkun kanssa on lähtökohtaisesti vain myönteinen ilmaus. Kenenkään kanssa ei olla pahaa pataa*, joskin epäsovun ilmaisemiseen riittää kyllä muita tapoja. Toisaalta toista voi myös vetää pataan, jos naama ei miellytä. Kattilan kuvallinen käyttö on tuttua urheilukielestä: stadionin kiehuva kattila.

Vähän harmillisesti astiakategoriaan ei tässä yhteydessä voi laskea mukaan sanontaa ottaa pannuun, sillä Suomen etymologisen sanakirjan mukaan lähtökohtana ovat kirjaimellisesti olleet kasvot, naama, siis ’ottaa päähän’.

Ruoanlaitossa tarvitaan toisinaan myös vispilää ja siivilää eli pienireikäistä sihtiä. Kun sitten kuvaannollisesti käydään vispilänkauppaa, onkin yllättävää kyllä kyse joko flirttailusta tai esimerkiksi puolueiden välisestä salaisesta sopimuksesta. Tähdätessä kohteeseen voi olla tarkka tai huono sihti.

Aletaanpa kattaa pöytää.

Suomen liityttyä Euroopan unioniin 1995 täällä jouduttiin toistakymmentä vuotta pohtimaan kahden lautasen ongelmaa (lautaskiistaa), jonka aiheutti erimielisyys valtaoikeuksista, siitä, istuuko huippukokouspöytään presidentti vai pääministeri. Joskus liioittelulla ei ole mitään rajaa, puhuttiinpa sitten lautasen tai vain teelautasen kokoisista silmistä.

Toisinaan optimistin ja pessimistin eroa kuvataan vertauksella lasista, joka on joko puoliksi täysi tai puoliksi tyhjä. Monenlaiset some- tai mediakohut puolestaan jäävät kohuaan vähäisemmiksi, vain myrskyksi vesilasissa. 

Helppo on ymmärtää, että raivostuessa voi mennä kuppi nurin. Mutta mikä ajatuskulku lienee johtanut keksimään mukiinmenevän? Kuulostaa aivan siltä, kuin mukiin tungettaisiin jotain muuta ainetta kuin nestettä. Mitä sitten lieneekään, sana tarkoittaa kohtalaista, laatuunkäypää, tyydyttävää, sopivaa. Mukiinmenevän elämän sijaan toiset haluavat juoda vain nautintojen maljasta, toiset taas joutuvat juomaan tuskan ja kärsimyksen maljan pohjaa myöten.

Myös aterinlaatikosta löytyy ilmaisuvoimainen keinovalikoima.

Syntymälahjakseen on voinut saada veitsenterävän älyn. Loukkauskin voi viiltää kuin veitsi, ja jos on oikein ilkeä toiselle, voi vielä kääntää veistä haavassa. Kun esimerkiksi kova meteli loppuu äkisti, se loppuu kuin veitsellä leikaten. Hyvän tarjouksen jollekulle tehnyt huomaa, milloin on onnistunut ja voi mielissään todeta: Se upposi kuin kuuma

Helppo on ymmärtää, että raivostuessa voi mennä kuppi nurin. Mutta mikä ajatuskulku lienee johtanut keksimään mukiinmenevän? Kuulostaa aivan siltä, kuin mukiin tungettaisiin jotain muuta ainetta kuin nestettä. Mitä sitten lieneekään, sanan merkitys on kohtalainen, laatuunkäypä, tyydyttävä, sopiva. Mukiinmenevän elämän sijaan toiset haluavat juoda nautintojen maljasta, toiset taas joutuvat juomaan tuskan ja kärsimyksen maljan pohjaa myöten

.

 veitsi voihin eli tarjous hyväksyttiin heti, innokkaasti.

Lusikalla menee älyllisesti veistä heikommin: Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Jos taas ei ole kanttia vaatia jotain, on otettava lusikka kauniiseen käteen ja sopeuduttava tilanteeseen. Jotkut ovat valmiita sekaantumaan asiaan kuin asiaan eli ovat niitä, jotka haluavat laittaa lusikkansa joka soppaan. Lusikkaan on liitetty myös eroaminen jostakusta tai tästä maailmasta: Kun pari eroaa, pannaan lusikat jakoon. Viime henkäyksen koittaessa on aika lopullisesti heittää lusikka nurkkaan.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ääriarvoista puhuttaessa käytetään usein hinta- tai palkkahaarukkaa.

Viime vuosien ylivoimaisesti tunnetuin keittiöväline on kuitenkin juustohöylä. Hallitus käyttää sitä säästöohjelmassaan niin innokkaasti, että kohta se käy tarpeettomaksi: eihän liki olemattomiin kulunutta juustoa voi enää höylätä, vaan on tartuttava raastimeen. Raastimesta taas tulee mieleen riivinrauta, jolla on nimitelty tavalla tai toisella hankalaa naista.

Nyt syömään!

 

Ajatteles jos...

Ammutun laitaoikeistoaktivistin leski uhkuu televisioruudussa kostonhaluisena. Samanlaista kostonhalua on uhkunut valloitussotaa käyvän maan pääministeri. Toisaalla omaa valloitussotaansa käyvän presidentin ei tarvitse edes sanoa mitään − lihaksi tullut viha näkyy kasvoista.

Lähi-idän ja (Suomen kannalta) lähi-idän maiden sotahullut johtajat seuraavat sekä toistensa tekemisiä että muun maailman reagointia kummankin aina vain pakkomielteisimmiksi käyviin hyökkäyksiin. Kun mitään niiden mielestä tarpeeksi järeää ei ole näyttänyt tapahtuvan toiselle eikä toiselle, he todennäköisesti vain naureskelevat reaktioille. Vai että tuomitaan? Kuka välittää? Otan sen, minkä olen päättänyt ottaa.

Ase kädessä on helppo tuntea itsensä vahvemmaksi. Ainakin luulisi olevan.

Kun hurrikaani Katrina vuonna 2005 riehui Yhdysvalloissa ja New Orleans peittyi tulvavesiin, pelastustehtäviin kutsuttu aseistautunut kansalliskaarti alkoikin kesken kaiken pelätä niitä, jotka olivat menettäneet kotinsa ja kaiken omaisuutensa.

Hurrikaanista kertovassa monituntisessa dokumentissa pelokkaat kansalliskaartilaiset kiväärit tanassa tarkastivat suojaa hakevia uhreja, haastateltavan mukaan jopa vaipoissa olleita vauvoja. Myöskään linja-autokuskit eivät aluksi uskaltautuneet hakemaan evakuoitavia. Kaiken taustalla oli median ahkerasti levittämä huhu, että avun tultua paikalle jossain olisi kuultu pari laukausta. Sillä hetkellä tuhannet uhrit muuttuivat tilannetta muualla seuraavien silmissä mahdollisesti vaarallisiksi rikollisiksi.

Jotkut ryöstelyä pelänneet tavalliset kansalaiset ottivat lain, siis aseen, omiin käsiinsä ja ampuivat tulvan alta paenneita ihmisiä ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Heidän peittelemätön virnuilunsa suoraan kameralle näytti yhtä kylmäävältä kuin kostoa janoavan lesken uho.

Miksi oli niin helppo tarttua aseeseen ja ampua sen sijaan, että olisi tarjonnut vettä tai ruokaa onnettomuuden uhrille tai edes kysynyt, tarvitseeko tämä apua?

Ihmisten mielessään luomat uhkakuvat ovat usein niin hallitsevia, ettei vaihtoehtoisia ajattelu- tai toimintatapoja edes oteta huomioon. Tämän puutteen oivalsi jopa pieniälyinen Nalle Puh, englantilaisen A. A. Milnen (1882−1956) kirjoille nimensä antanut satuhahmo. ”− Ajatteles, jos joku puu kaatuisi, kun me olemme sen alla! (Nasu) − Ajatteles, jos ei kaadu, sanoi Puh hetken mietittyään.” *

Fakta ja fiktio tuntuvat kertovan yhtäläistä viestiä: maailma käy koko ajan vihamielisemmäksi paikaksi. Viestimet tunnetusti elävät ikävistä uutisista ja muista jutuista, ja näin ollen ne (tahtomattaankin) levittävät sen mukaista mielialaa. Fiktiiviset elokuvat ja sarjat ottavat nekin aiheensa hyvin usein kostosta ja tappamisesta. Herkempi ihminen tuntee itsensä aika voimattomaksi kaiken sen päälle vyöryvän ilkeyden, vihan, pahantahtoisuuden, kostonhalun, itsekeskeisyyden, sydämettömyyden, välinpitämättömyyden ja erimielisyyden edessä.

Onko maailma todella sellainen kuin miltä näyttää ja mitä näytetään, sitä on mahdoton tietää. Jostain enää hyvin, hyvin kaukaa kuuluu laulua: What a wonderful world…

 

*Alkuperäinen ajatus on peräisin kirjasta Nalle Puh rakentaa talon, Annikki Saarikiven suomennos vuodelta 1985. Tässä mainittu Kersti Juvan osuvampi käännös on kirjoista kootussa Nalle Puhin mietekirjan suomennoksessa vuodelta 1992.