Meren kehtoa keinutetaan kovin ottein

Sanonnan mukaan Pieniä on silakat joulukaloiksi, eikä yhdestä kituliaisesta silakasta ole nälkäisen sotilaankaan vatsan täytteeksi. Näin leikkiä saamastaan hiukopalasta laskee Tuntemattoman sotilaan Hietanen: ”No kyl mää täl pärjän pual vuat.” 

 

Saiko ehkä asioiminen kalatiskillä Juice Leskisen sanailemaan silakasta näin (Kalakaupassa 2):

− Kallavettä! / Päijännettä! / Keitelettä! / Nilakkaa!

− Onkos sieltä silakkaa? / Jos ei o, nin tilakkaa.

− Nuotillamme / kalastamme / silakkamme / merestä…

Siellä se on verestä. / − Pistä kympin erestä. 

 

Luonnon väsymätön puolestapuhuja David Attenborough (1926−) käsittelee National Geographicin esittämässä, valtameriä käsittelevässä dokumentissa muun muassa troolikalastusta ja sen aiheuttamia haittoja. Dokumenttiin oli ensimmäistä kertaa saatu kuvattua se, miten merenpohjaa pitkin vedettävä trooli ei vain kerää kaloja verkkoon vaan vie tieltään mennessään kaiken, mitä pohjassa kasvaa.

Koska minkäänlainen kalastus ei ole kuulunut omaan elämänpiiriin, kuvat jyrätystä merenpohjasta tekivät selkäpiitä karmivan vaikutuksen. Alue, joka ennen peittyi monenlaisiin ja -värisiin kasveihin ja koralleihin sekä värikkäisiin kalaparviin, näyttää troolauksen jälkeen yhtä harmaalta ja murskatulta kuin Gazan sotatanner. Tuhoisan troolauksen jättämät vanat näkyvät jopa satelliittikuvissa.

Kaiken lisäksi menetelmä antaa haluttua saalista huomattavasti vähemmän kuin se osuus, joka heitetään tarpeettomana, vahingoittuneena tai kuolleena takaisin mereen. Näin kalastaville sopii toinen suomalainen sananlasku: Syö särkeä, se kasvattaa järkeä!

Attenboroughin mukaan troolikalastus on silti paitsi laillista myös monien maiden hallitusten suosittelemaa.

Merien kalakannat ovat vähentyneet selvästi viime vuosikymmeninä. Monet rannikoiden itsenäiset, merestä elinkeinonsa saavat pienkalastajat ovat joutuneet ahtaalle suurten kalastusalusten kerätessä saalista aivan heidän nenänsä edestä.

Merien ja niissä elävien oloja heikentävät pohjatroolauksen ohella muun muassa rahtiliikenne, jättimäiset määrät muoviroskaa ja merelliset helleaallot. Merellinen helleaalto tarkoittaa sitä, että meren lämpötila ylittää vuotuisen keskilämpötilan ja kestää viikkoja, kuukausia, jopa vuosia. Viimeisten 30 vuoden aikana merellisten helleaaltojen arvioidaan lisääntyneen yli 50 prosenttia. Niitä esiintyy useammin, laajemmin ja aiempaa ankarampina − aivan kuten on todettu muistakin sään ilmiöistä.

Optimistin opas planeetalle ‑ohjelmasarjassa annettiin useita esimerkkejä ideoista, joita yksittäiset ihmiset eri puolilla maailmaa ovat kehitelleet ilmaston lämpenemisestä aiheutuvien monenlaisten muutosten ehkäisemiseksi. Kehitelmät antanevat toivoa nimenomaan optimisteille. Meret ovat kuitenkin niin valtavia, päättäjät niin lyhytnäköisiä, miljardööritkin vain rahanahneita egoisteja − pessimistisemmän on vaikeampi nähdä tulevaisuutta optimistin silmin.

Silti on arvostettava niitä, jotka kaikesta huolimatta yrittävät mieluummin kuin luovuttavat. ”Missä vaahto kuohuu kuumimmin, / poreet kuplii, pyörteet nousee, vaipuu, / missä toiset myötävirtaan taipuu, / – sinne lohen luonto alttihin!” (Juhani Siljo: Vastavirtaan)

Lykkyä ladulle ikään katsomatta

Vuosi on edennyt siihen hetkeen, jossa television talviurheilulähetykset saavat monet lösähtämään sohvalle ja pysymään siinä kuin karhu pesässään kevääseen asti. Siinä mielessä televisio (tai muu ruutu) on osasyyllinen kansalaisten liikkumattomuuteen: kun kaikki tarjotaan helposti katsottavaksi, ei tarvitse lähteä ulos ja liikkeelle. Sohvalla huudetaan, mollataan, syödään, juodaan, mutta kannustus sieltä ei kanna ladulla lykkivän korviin.

Oma monopaussini on kestänyt jo niin kauan, että tuskin nykyisen kaltaisilla välineillä pysyisi edes pystyssä. Myöskään lumettomilla keleillä ei paljon hiihdellä. Seitsenvuotiaana intoa vielä riitti suorastaan ylenpalttisesti: välitunnilla tuli kierrettyä ladunpätkä kahdesti, vaikka opettaja oli antanut luvan vain yhteen kierrokseen. Tietenkin siitä seurasi nuhtelu ainoalle tunnilta myöhästyneelle.

Jos katsoo maastohiihtokisoja silloin tällöin mutta ampumahiihtoa aina kun mahdollista, tekeekö se katsojasta asehullun?

Kuten tiedetään, adjektiiveilla on vastaparinsa, vaikkapa kaunis−ruma, viisas−tyhmä, hidas−nopea. Ainakin ampumahiihtoa seuratessa huomio on usein kiinnittynyt sanapariin, jota käytetään tavallisesta poikkeavasti: urheilijat ovat joko nuoria tai kokeneita, eivät koskaan vanhoja. Mutta jos tavoitteellisen urheilu-uran aloittaa vaikka kuusivuotiaana, eikö 15-vuotiaskin ole silloin jo varsin kokenut? Tosin romanialainen voimistelija Nadia Comăneci on tästä aika harvinainen esimerkki (toivottavasti).  

Valitettavasti myös urheilijasta tulee vanha sitten, kun hän on liian vanha huippu-urheiluun, mikä tarkoittaa yleensä alle 40 vuoden ikää. Toisaalta hänelle oikeastaan koittaa uusi nuoruus sitten, kun hän jättää sen uran taakseen.

Adjektiivit nuori ja vanha vaikuttavat olevan käyttötavoiltaan lähes äärettömän joustavia. Äskettäin syntynyt lapsi voi olla kaksi päivää vanha, ei nuori. Lähes minkä ikäisenä tahansa saa kuulla olevansa liian nuori tuohon tai liian vanha tähän. Tuottava työelämä muistuttaa osittain urheilun maailmaa: siellä saa olla vain kokenut, ei vanha muttei oikein nuorikaan. Ainoa hyväksyttävä tilanne käyttää adjektiivia vanha lienee silloin, kun yritysoston yhteydessä siirrytään ostajan leipiin ”vanhoina työntekijöinä”.

Kun lakimääräinen eläkeikä lähestyy 70:tä, se vaatisi jo jonkinlaisia päättäjien asettamia pakotteita myös työnantajille eikä vain työnhakijoille, jotta myös vakivirattomilla olisi mahdollisuus sitä paremman työeläkkeen toivossa tavoitella.

Menetti seitsemän sormea − kolmelle sakot*

”Tilanne on nyt sellainen, että on katsottava, millainen tilanne on.” (Kansanedustaja Onni Hiltunen televisiossa 8.11.1961 > SK 48/1961). Jyvä vai akana?

Marraskuun harmaudessa käteen osui Jukka Ukkolan koostama & Vesa Lehtimäen kuvittama kirja Jyviä ja akanoita. Sadan vuoden satoa (2023). Jos koskaan on lukenut Suomen Kuvalehteä, kyseiseen palstaan lienee tutustunut. Lukijatutkimusten mukaan tämä ”kielellä leikkimisen foorumi” on lehden luetuin palsta, todetaan kirjan alussa. Pääosin lehdistä poimittujen leikkeiden parhaita ovat tahattomat kielikömmähdykset, jotka paljastavat kielen tarjoamat moninaiset mahdollisuudet myös väärinymmärryksiin. Esimerkiksi numeroin merkittyjen lukusanojen puutteellinen taivutus, väärä sana tai sanajärjestys, nurinperinen logiikka ovat niiden aineksia.

Ennen digiaikaa puhuttiin usein ns. painovirheistä, vaikka virhe olisi tehty ihan vain omin käsin kirjoittaessa. Taittovirheet puolestaan johtuivat siitä, että sanat tai kokonaiset kuumaladontarivit saattoivat kiireessä mennä sekaisin.

Palstan nimi on vaihtunut vuosikymmenten saatossa: Varsinaisesti se aloitti vuonna 1929 nimellä Painovirhepaholainen, sittemmin otsikko muutettiin muotoon Painovirheitä ja kielikukkasia, kunnes vuonna 1937 käyttöön otettu nimi Saksittua ei muistuttanut enää lainkaan aiempia. Sotien jälkeen palsta jatkui mutta nimeä vailla Ajanviete-sivulla. Pysyväksi jäi vuonna 1958 annettu nimi Jyviä ja akanoita. Siitä alkaen vuoteen 1988 palstaa piti toimittaja Sakari Virkkunen vaimonsa Elsan avustamana. Hänen jälkeensä ”leikekansio” siirtyi toimittaja Jukka Ukkolan käsiin.

Kirjan tekijöiden arvion mukaan palstan koko olemassaolon aikana lukijoilta on saatu 180 000 avustuskirjettä (määrään sisältyvät digiajan sähköpostitse lähetetyt leikkeet), joissa on ollut yhteensä yli puoli miljoonaa leikettä.

Katsotaanpa siis joidenkin esimerkkien avulla, millainen alussa mainittu tilanne onkaan nyt.

Nuorisorikollisuuden lakipiste saavuttamatta. Opettajat jatkokurssilla. (Otsikko Uudessa Suomessa 31.12.1963 > SK 3/1964)

Työllisyys ei hellitä ilman joustoja (otsikko Aamulehdessä 25.7.1995 > SK 39/1995). Miltäs vaikuttaa?

Työttömyys ei ota noustakseen (otsikko Pohjolan Sanomissa 29.8.1995 > SK 39/1995). Siinä on kyllä onnistuttu erinomaisesti.

Jos työnhakijalta odotetaan mahdottomia, hänen on syytä mennä leikkiin mukaan:

25-vuotias 35 vuotta pankkialalla toiminut merkkonomi haluaa vaihtaa alaa. (SK 47/1951) Merkkonomi kirjoitettu kuten kirjassa.

Sekä matematiikan että luku- ja kirjoitustaidon heikentyneestä osaamisesta on viime ajat kannettu syystäkin huolta.

Kuusi kertaa euro on vanha tuttu markka. Jos päässälasku ei suju, käytä laskinta. (SK 46/2001)

Ensimmäiset olympialaiset. 50 vuotta Helsingin olympialaisista (SK 28/2022)

Helsingin olympialaisista on kulunut sata vuotta (TV maailma 28/2022). 

Ja kyseiset olympialaisethan järjestettiin siis vuonna 1952. 

Pudotettu Bulevardin tienoille naisten musta nahka ja valkoinen villakäsine (vasemman käden) (SK 32/1942)

Haudoille pekonia, ruusuja, pelargonia. Eevan kukka. (Ilmoitus Etelä-Saimaassa 16.5.1964 > SK 23/1964)

Arv. Naiset! Nyt annetaan Bermanenttia Raahessa Smk 80:-. Täysin pätevä ja ammattitaitoinen antaja. (SK 25/1933)

Kuten esimerkkien p ja b myös k ja g saatetaan sekoittaa keskenään. 13.11.2025 esitetyn keskusteluohjelma Skavlanin aiheena oli ruotsalaisten maanpuolustustahto. Kun puhe oli kranaatista, tekstitys tarjosi toistuvasti sanaa granaatti.

Äidinkielenopettajain päivät päättyneet (SK 39/1951). Ei sentään ole luovutettu eikä menty manan majoille, mutta tosiasia on, ettei Äidinkielen opettajain liittoa eikä siis päiviäkään enää ole. 1.11.2025 liitto yhdistyi Suomenopettajien kanssa, ja uudeksi nimeksi valittiin Suomen kielen ja kirjallisuuden opettajat (SKKO). 

Opettaja Taipale Karisjärveltä ilmoitti toimituksellemme, että hän viime perjantaina liikkuessaan Koisjärvellä näki yhdessä Sakari Mattilan kanssa langalla istuneen yksinäisen haarapääskyn. (Luoteis-Uusimaa 10.4.1962 > SK 17/1962)

Halutaan vuokrata. Iso yksiö tai pieni kaksio parvekkeella odottavalle äidille. Varma vuokra. Kiire. (Ilmoitus Itäväylässä 25.2.1999 > SK 13/1999)

Hieno esimerkki työelämätaidoista:

Nuoruudessani eräässä työpaikassa minulla oli vanhempi työkaveri nimeltään Uuno Hiukka. Pomo jakoi tilipussit tyyliin: Koivisto Mauno, Ketonen Keijo, Mäkinen Jorma jne. Mutta sanoi aina Uuno Hiukka eikä Hiukka Uuno. Fiksu mies tuo pomo. (Jorma Mäkinen Loimaan Lehdessä 22.6.2006 > SK 29/2006)

Tekoälyn uhasta näyttää salamannopeasti siirrytyn ihastelemaan sen mahdollisuuksia. Mikä lie tekoälyttömyys ollut käytössä vuonna 2008 ja tuottanut tekstiä, joka itsessään on käsittämätöntä mutta yhtä käsittämätöntä on se, että tunnettu yritys on päästänyt sen käyttöohjeisiinsa:

Kiinnittyä kastella letkulla jotta asentaen. Hapantua model after kyyneltyä hankinta. Seis kone jahka aivan. Hapantua lähettää kyyneltyä hankinta. Epäyhtenäinen kastella letkulla polveutua asentaen. (Husqvarna-ruohonleikkurin käyttöohjetta 2008 > SK 27/2008)

Kannattaa tänäkin päivänä olla tarkkana, mihin korjaamoon kulkupelinsä vie.

Kolari- sekä ruostevauriot teemme takuutyönä kohtuuhinnoin, myös autossanne esiintyvät muut viat ammattitaidolla myös iltaisin. (SK 20/1962)

Joidenkin mielestä on väärin nauraa toisten tekemille virheille, koska (tässä tapauksessa) niiden syynä voi olla vaikka jonkinlainen luku- ja kirjoitusvaikeus. Näin ajatellen naurunaiheet taitaisivat yleisesti ottaen käydä aika vähiin. Liian tosikkomaisesti ei kannata ihan kaikkeen eikä varsinkaan itseensä suhtautua. Näemme päivittäin esimerkkejä siitä, mihin itsevaltaisten johtajien huumorintajuton suhtautuminen itseensä on maailmaa viemässä.

Jo toistakymmentä vuotta on kolmannen maailmansodan puhkeaminen näyttänyt olevan parin vuoden päässä. Tästä on kehittynyt eräänlainen pysyvä olotila − ja täytyy sanoa, että tuo kahden vuoden etäisyys hyvin riittääkin. (Professori I. A. Puntila Turun Sanomissa 7.10.1960 > SK 43/1960)

 

*Otsikko Iltalehdessä 18.1.2005 > SK 7/2005: Siivooja menetti seitsemän sormea − kolmelle sakot.

 

Kaiken keskellä yksin

 

Valitettavasti / minulla on jo sovittu lounas /

hyvän ystäväni kanssa / kiitin kohteliaasti kutsusta

Tänään on tärkeää / sytyttää kynttilä /

juoda viini / jakaa leipä /

yhdessä itseni kanssa / ainoan pysyvän seuralaiseni luona /

hänen vointiaan kysellen

 

Irja Askola*

 

Ihmisen tapaa olla ja elää elämäänsä tarkastellaan usein ikään kuin vastakkaisilta laidoilta. Ollaan joko hirvittävän yksinäisiä tai sitten joka tilanteessa korostetaan yhteisöllisyyttä, vähintään sen tarvetta. Yksinäisyys sattuu varmasti, jos ei osaa olla yksin. Yhteisöllisyys jo ajatuksena voi rasittaa, jos haluaa olla yksin. Kuten voi olla vapaaehtoisesti lapseton voi myös vapaaehtoisesti olla ja viihtyä yksin.

”Suureksi yksinäiseksi” kutsuttu ruotsalaisnäyttelijä Greta Garbo (1905−1990) on jäänyt elokuvahistoriaan paitsi näyttelemiensä roolien vuoksi myös erääseen rooliin kuuluneella lausahduksellaan ”I want to be alone”. Koska jonkun mielestä yksittäisiä lauseitakin on arvioitava jonkinlaisella asteikolla, American Film Instituten järjestämässä äänestyksessä vuonna 2005 pantiin järjestykseen sata hienointa elokuvasitaattia. Garbon sitaatti äänestettiin sijalle 30.

Mutta sekoitettiinko fiktio todellisuuteen? ”En koskaan sanonut ’tahdon olla yksin’. Sanoin vain ’tahdon, että minut jätetään yksin’. Se on kokonaan eri asia.” ** Tästä kulmasta katsoen Garbo on sittemmin saanut miljoonia ja miljoonia seuraajia: ”Jätä minut rauhaan” viestittävät fyysiselle ympäristölleen kännyköihinsä kaikkialla kouristuksenomaisesti takertuvat ihmiset.

Kirjailija Erno Paasilinna (1935−2000) puolestaan on todennut: ”Erakoita ei ole. Kuvittelukin on osallistumista.”** Kuinka sattuikin sopivasti, että vuonna 1984 jaettu ensimmäinen kirjallisuuden Finlandia-palkinto annettiin Paasilinnalle esseekokoelmasta Yksinäisyys ja uhma.

Yhdenlaista kuvittelua tarjoaakin juuri lukeminen. Myös siitä on yritetty tehdä yhteisöllistä niin, että kootaan lukijoita yhteen vaikkapa puistoon kukin kirjansa ääreen. Jotkut taas kai kokevat saavansa seuraa kuuntelemalla toisen lukemaa kirjaa. Siinä samallahan kun voi imuroida tai hoitaa muita askareita…

Itse en kaipaa lukiessani muiden ihmisten seuraa, en muuta tekemistä, enkä kenenkään ulkopuolisen ääntä korvissani. Kirjat itsessäänhän tarjoavat seuraa yllin kyllin! Kirjan on oltava kirja, jonka sivuja saa käännellä. En halua ketään kirjailijan ja itseni väliin (käännöskirjallisuudessa tosin siihen pakosti tulee suomentaja). Silti voi lukiessa joskus käydä niin, että aivan kuin kuulisi päässään kirjailijan itsensä todella puhuvan − tietämättä edes, miltä hänen äänensä oikeasti kuulostaa. Ehkä sen tekee tietynlaisen kirjan aikaan saama levollinen olo, kuten Joel Haahtelan (1972−) Sielunpiirtäjän ilta (2025).

Tuntuu surkuhupaisalta tai oikeastaan kamalalta toisinaan esitetty ajatus, että yhä harvinaisemmaksi käyvä lukeva ihminen kuuluu tulevaisuudessa eliittiin samaan tapaan kuin kirjallisuuden varhaisvaiheissa. Silloin kirjoja oli vähän, ne olivat kalliita ja lukutaito harvojen etuoikeus; nyt tarjontaa on ylenpalttisesti, ja yleiset kirjastot pursuavat kirjoja, joita voi lukea ilmaiseksi. Lukutaidosta kuitenkin moni vaikuttaa olevan silmää räpäyttämättä valmis luopumaan. Yhteiskunnallisesti tehdyt (ja tehtävät) päätökset ovat johtaneet siihen, että 2000-luvulla syntyneiden opintopolulla kautta linjan tuntuvat elämässä selviämisen tarpeiksi riittävän vain digitaidot.

Yksin olemisen äärimuoto, olemisen sietämätön raskaus, hämärtää ymmärtämästä sen tosiasian, että seurasta huolimatta, olipa se kuinka mieluisaa tahansa, jokainen ihminen on sisimmässään kuitenkin yksin, kukin oma erillinen olentonsa. Samaan aikaan ainutlaatuinen mutta silti kaltaistensa joukossa. Ei poikkeus joukosta vaan itse asiassa perustyyppi. Tavallaan laumasielu mutta kuitenkin toisin kuin sanalla tarkoitetaan. Kenenkään yksinäisyyden tunnetta ei paranneta lääkkeillä, eikä sitä pohjimmiltaan poista myöskään toinen ihminen eikä yhteisö.

Yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten eli, kuten sanotaan, kehityksen nurjempi puoli on ollut se, että ahdistava yksinäisyys on lisääntynyt. Ehkä riipaisevimmin yksinäisyyden kokemusta kuvaa tämä Risto Rasan (1954−) pikkuruno: ”Hän on hyvin yksinäinen, / tilasi lehden / jotta joku kävisi hänen ovellaan.”

Kuten Greta Garbon lausumien vuorosanojen ja todellisen kokemuksen vastaavuutta voivat muut vain tulkita, samoin voi miettiä Mika Waltarin (1908−79) sielun sisintä suhteessa romaanihenkilöönsä. Päähenkilö eli kokemuksiltaan mitä vaihtelevimman ja rikkaimman elämän, sekä surkeissa oloissa että loistossa ylhäisten parissa, mutta teki siitä kaikesta lähes sydäntä särkevän yhteenvedon: ”Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät."

 

*Teoksessa Mikä nainen, Irja Askola & Anja Porio, 1986, 5. p.

**Poimittu Suuresta sitaattisanakirjasta, 1983, toim. Jarkko Laine

Heiluri

Toissa viikolla saattoi kerrankin iloiten todeta, etteivät tässä maailmanajassa pelkät vellihousut päätä. Norjan Nobel-komitean tuolloin julkistaman päätöksen jälkeen oli hieman helpompi hengittää: kaikkia Yhdysvaltain öykkäripresidentin pillinvihellys ei sentään saa tanssimaan. Komitea teki rauhanpalkinnon saajasta omien arvojensa mukaisen päätöksen, toinen asia sitten on, mitä voittaja, venezuelalainen Maria Corina Machado, halusi sittemmin palkinnolla maailmalle viestittää.

Miten ikinä voi ajatella olevansa suurikin rauhantekijä uhkailemalla muita, lietsomalla epäsopua jopa omassa maassaan, solvaamalla hyökkäyksen kohteeksi joutunutta osapuolta ja veljeilemällä hyökkääjän kanssa? Palkinnon toivossa kiirehtimällä ei saada aikaan pysyvää rauhaa Israelin ja palestiinalaisten sen paremmin kuin Venäjän ja Ukrainankaan välille. Jälkimmäisten kanssa neuvotellessaan hän heilurin tavoin vaihtaa näkemystään. ”Kun heiluri poikkeutetaan tasapainoasemastaan ja vapautetaan, syntyy heiluriliike, jossa massa liikkuu painovoiman ja mekaniikan peruslakien vaikutuksesta edestakaisin alimman pisteensä ohitse.” (Wikipedia)

Rauhalla itsessään ei vaikuta olevan tuuliviiripresidentille suurtakaan merkitystä vaan vain sillä, miten monin tavoin hän itse voisi siitä hyötyä. Hänhän haluaa ottaa muilta mailta kaiken irtoavan, muttei antaisi kenellekään mitään vastineeksi. Oman maan olojen ”parantamiseen” ei kenties pelkkä sotainen retoriikka jossain vaiheessa enää riitä, mistä kertoo kansalliskaartin lähettäminen useiden osavaltioiden kaupunkeihin kaiken varalta. Rauhaa ei turvata myöskään niin, että kielletään lailla kaikilta muiltakin se, mikä on itselle epämieluista.

Viljelemänsä moton sijaan tämä itsekeskeisyyden ruumiillistuma on kovaa vauhtia tekemässä maastaan pientä, surkastunutta ja sisäänpäin kääntynyttä.

Voi Thelma, ehkä sinunkin on taas jonain päivänä uudelleen lähdettävä raivaamaan naisille tietä ystäväsi Louisen kanssa. Ja sinun, John Keating, on yhä uudelleen opetettava oppilaillesi, miten tärkeää on saada ajatella vapaasti ja katsoa asioita eri näkökulmista.

Iäkkäänä Suomeen muuttanut tuttu amerikkalaispariskunta ehti menehtyä juuri ennen koronapandemiaa ja siis myös ennen nykyisen presidentin toista virkakautta. Jos mistä, niin siitä voi sanoa olevansa iloinen − kummankaan sydän tuskin olisi kestänyt sitä hullua menoa, joka heidän kotimaassaan nykyisin vallitsee.

Kaikesta huolimatta myös Suomi on solminut toivotaan, toivotaan ‑suhteet valtiojohtajaan, johon ei voi lainkaan luottaa ja joka toimintatavoiltaan muistuttaa enenevässä määrin itänaapurimme johtoa. Entisaikojen karvalakkipäistä presidentti Kekkosta arvosteltiin hänen tavastaan hoitaa idänsuhteita yhden miehen taktiikalla. Jos UKK itse pitikin itseään tärkeimpänä vakuutena rauhan ja maamme itsenäisyyden säilymiseksi, nyt siihen tarvitaan kokonainen Nato. Mahtipontista kummin päin vain.

Mielenkiintoista onkin, miten tästä ajasta historiaa kirjoitetaan jälkipolvien muistettavaksi. Katsotaanko yhdenlainen veljeily oikeammaksi kuin toisenlainen? Perustuuko sen arvioiminen ideologiaan, ajan henkeen, vallitsevaan tilanteeseen vai lämpimiä suhteita leimanneeseen harrastusmuotoon? Joka tapauksessa pienen Suomen on näköjään aina oltava rähmällään johonkin suuntaan.