Kuin puhuisi säästä tai ruuasta

”Luulen, etteivät vanhemmat tiedä, mitä he tekevät, kun antavat neljä-viisivuotiaan hiukan pelata puhelimella illalla. Lasten hyväksikäyttäjä on sillotrik Sjöbergin jo mukana makuuhuoneessa.”

Ote on Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen (10/2024) artikkelista Saalistajien saalistajat. Siinä kerrotaan ruotsalaisista Patrik Sjöbergistä ja Anna Nilssonista, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen paljastaa niitä, jotka verkossa houkuttelevat lapsia ja nuoria ja onnistuessaan käyttävät heitä eri tavoin seksuaalisesti hyväkseen.

Yleensä Nilsson esittää verkossa alaikäistä ja, jos viestienvaihto päätyy saalistajan tapaamisehdotukseen, Sjöberg ja Nilsson lähtevät paikalle kuvatakseen sinne saapuneen viestittelijän. Tarkoitusta varten he perustivat Dumpen-sivuston, jolle saalistajista kuvatut videot yleensä ladataan. Työpari kiertää maata ajaen keskimäärin 10 000 kilometriä kuukaudessa.

Itsekin nuoruudessaan hyväksikäytetty Sjöberg ryhtyi julkistamaan videoita, koska hänen mielestään media osoittaa selkärangattomuutta siinä, ettei julkaise kiinnisaatujen saalistajien nimiä eikä kuvia. Myös nykyinen laki suojelee hyväksikäyttäjiä siinä mielessä, että Sjöbergin ja Nilssonin paljastamia miehiä ei voi syyttää mistään, koska nämä eivät ole oikeasti jutelleet netissä lapsen vaan aikuisen kanssa.

”Useimmiten siellä olisi 45 minuutissa viisikymmentä miestä, jotka olisivat ottaneet yhteyttä tyttöön.” Tämäntyyppiset havainnot ovat tulleet tutuiksi Nilssonille, kun hän on esittänyt verkossa 12-vuotiasta tyttöä. Miehet voivat olla ammatiltaan ja iältään mitä tahansa, monet myös isiä samanikäisille lapsille ja nuorille, joiden hyväksikäytöstä he saattavat puhua ”aivan kuin me muut puhumme säästä tai ruuasta”. Kiinni jäätyään he sitten anelevat, että asia pidettäisiin salassa heidän oman perheensä takia.

Artikkelia lukiessa ei voi olla miettimättä myös sitä, millaiseen ajatusmaailmaan 12−14-vuotiaat ja jopa nuoremmat tytöt ja pojat oikein ovat kasvaneet ja kasvamassa. Mikä saa senikäiset ylipäänsä kiinnostumaan viestittelystä ihmisten kanssa, jotka eivät mitenkään salaa aikeitaan ja halujaan? Artikkelissa ei anneta sanatarkkoja esimerkkejä viestien sisällöistä, mutta mitä ilmeisimmin ne saavat saalistajat vastauksissaan kertomaan omista mieltymyksistään hyvinkin selväsanaisesti. Onko siis nuorten luetun ymmärtäminen jo niin huonolla tolalla, etteivät he muka lainkaan tiedä, mihin heitä ollaan houkuttelemassa esimerkiksi yhdellä siiderillä?

Saalistajien kohteille ei ole kaiketi olemassa alaikärajaa. Jopa pikkulasten äidit saattavat tarjota lapsiaan ”käytettäväksi”. Artikkelissa mainituista saalistajista erittäin selkeästi toiveensa toi julki mies, joka suunnitteli lapsen raiskausta yhdessä tämän äidin kanssa tai toinen, joka oli kiinnostunut yksinhuoltajaäidin 3-vuotiaasta tyttärestä. Lisäksi hän oli lähdössä Thaimaahan toteuttamaan vastaavanlaisia aikeitaan ja kertoi lähettävänsä sieltä kuvia tekemisistään.

Yhteiskunnalla on tietenkin oma osuutensa kaikessa kehityksessä. Joskus tuntuu siltä, että seksiä ja seksuaalisuutta yritetään tuoda joka asiaan. Uutistenkin odotetaan olevan aiheiltaan mediaseksikkäitä, muuten ne eivät kiinnosta.

Aikojen kuluessa ja kehityksen kehittyessä käy yleensä niin, että jokin ensin harvinainen ilmiö vähitellen yleistyy ja saa aina enemmän myötämielisiä puolelleen, kunnes sille (huumeiden tavoin) aletaan vaatia laillista asemaa. Voiko todella, todella olla mahdollista, että myös pedofiilien unelma vielä joskus tulevaisuudessa toteutuu?

 

Hapertuvatko tulevaisuuden toivot ennen aikojaan?

Opintonsa päättäneille osoitetuissa juhlapuheissa on ollut tapana julistaa, kuinka nuorissa on tulevaisuutemme toivo. Pikkuhiljaa moinen näkemys on alkanut hieman epäilyttää.

Suuret yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat usein varsin hitaasti, minkä vuoksi niitä ei osata ajoissa ottaa tarpeeksi vakavasti. Puhutaan poikkeus- tai yksittäistapauksista, pienistä ongelmanuorten ryhmistä tai sivupoluille joutuneista. Kaava vaikuttaisi olevan sama kuin ilmaston muuttumisen ymmärtämisessä ja myöntämisessä: ei oteta todesta, ennen kuin kunnolla rysähtää. Jos silloinkaan.

Vaikkei rysähdys tapahtuisikaan lähivuosikymmenten aikana, kehitys huonompaan suuntaan näyttää jatkuvan vääjäämättömästi, kun ajatellaan ihmistä ja hänen rooliaan yhteiskunnassa. Tässä ja nyt elävän katse ei välttämättä yllä kovin pitkälle, ja hän voikin huolettomasti todeta, ettei se haudassa ole enää hänen murheensa.

Kun jo nyt osa nuoresta sukupolvesta ei vapaaehtoisesti liiku, ei lue kirjoja eikä kirjoita, voi hyvin olettaa, että seuraava sukupolvi oppii saamastaan mallista eikä tee sitäkään vähää. Joukot vain kasvavat, eivät pienene. Koulussa tarvitaan jo erillistä valmentajaa saamaan oppilaat liikkeelle, ja jos ei koko kirjan lukeminen innosta, tiivistelmäkin riittää. Mikäli ei jaksa keskittyä kirjasta tehtyyn elokuvaan, jos sitten sentään esittelypätkään.

Varsin huvittavaa olikin vuosi, pari sitten lukea jostain haastattelusta, miten joku (?, harmillisesti lähde ei tallella) kommentoi tulevaisuuden digimaailman näkymiä: Koska sen myötä katoaa suuri osa työpaikoista ja ammateista, ihmiset voivat käyttää suuresti lisääntyneen vapaa-aikansa ryhtymällä vaikka kirjoittamaan kirjoja?! Millä taidoilla ja miksi, jos ei kukaan enää lue niitä?

Nuorilla saattaa kyllä olla liikunnallisia omanikäisiä esikuvia, joiden viesti uppoaa heihin: isoimpiinkin kisoihin mennään ”pitämään hauskaa”. Urheilupomoilta − ja ennen kaikkea kansalta − vaaditaankin ilmeisesti asennemuutosta, sitä esiolympolaista ajatusta, että tärkeintä on osallistuminen, ei voitto eivätkä mitalit. Toisia varmasti miellyttäisi, muttei taida kuitenkaan sopia huippu-urheilun lähtökohdaksi.

Asiahan ei koske vain lapsia ja nuoria, vaan jo myös moni aikuinen viettää elämänsä sohvalla. Puhelin ja television tyhjäpäisimmätkin viihdeohjelmat pitävät huolen, että siinä myös pysytään.

On yhä vaikea keksiä tarpeeksi painavaa syytä tai tarvetta liittyä siihen runsaaseen joukkoon, joka aina ja kaikkialla päät kumarassa peukalo heiluen syventyy ”hartaudenharjoitukseensa”. Elämä on paitsi mahdollista myös huomattavasti vapaampaa ilman jokahetkistä riippuvuutta älypuhelimesta.

Yhä useammin viihdykettä haetaan myös huumeista. Joidenkin usko omaan kykyyn hallita käyttöään ilman riippuvuuden ansaa lienee luja. Tehdään siis olo sohvalla entistä mukavammaksi: Tarjolla nikotiinipusseja ja kannabista ”kevyeen” käyttöön. Vielä kun kotiovelle saa kuin tarjottimella vettä vahvempaa juotavaa, niin kyllä kelpaa. Oppiipahan samalla hienoille eurooppalaisille juomatavoille, kun näin opetetaan.

Siinä vasta pelottava lisä tulevaisuudenkuvaan: Jopa maan ja kansalaisten asioista vastaavat saattaisivat päättää kaikesta aivot pöhnässä. Tai mihin oikeastaan enää tarvittaisiin heidänkään aivojaan − kaikkivoipa tekoäly varmasti osaa hoitaa valtionkin asiat näppärämmin.

On suorastaan hämmästyttävää, että halutaan peräti lain voimalla varmistaa mahdollisuus kansalaisten terveyden heikentymiseen mieluummin kuin sen kohentamiseen. Siinä ei paljon paina, että mielenterveys- ja huumeongelmat (mistään tavallisemmasta puhumattakaan) ovat kasvaneet mittaviksi jo ennestään.

Joten se tulevaisuus, jonne ei vielä haluta katsoa, on silti seurausta myös tässä ajassa tehtävistä päätöksistä ja niiden myötä tapahtuvista muutoksista. Moni nyt huonompaa kehitystä näyttävä käyrä jatkaa laskuaan eikä siitä nousee.

Ketkä siis vastaavat juhlapuheiden huutoon tulevaisuuden toivosta? Tuskin ne nuoret, jotka jäävät loppuiäkseen kiertämään kehää itsensä ympärillä, pää sekaisin tai ei. Paljon todennäköisemmin ne, jotka ymmärtävät muuttuvan ympäristön vakavat seuraukset kaikkien elämään ja keskittyvät toimimaan yhteisen tavoitteen puolesta. 

Ratkaiseva kysymys kuuluu: kumpi on voittava joukko?

Yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä

Viisi syltää pituutta ja kolme leveyttä, siinä erään asumuksen mitat. Vanhassa pituusjärjestelmässä suomalainen sylimitta eli levitettyjen käsien väli vastasi 1,78:aa nykyistä metriä. Rakennuksen koko onkin helpompi hahmottaa metreinä: alle yhdeksän pituutta ja liki viisi ja puoli leveyttä. Tilaan sisältyi myös saunaa edustava kiuas.

Asumuksen jakoi vuosikausia keskenään peräti seitsemän täysikasvuista miestä, alkuaikoina iältään 17−25 vuotta. Vaikka pirtti paloikin maan tasalle heti jouluna, uudelleen rakennettu seisoi ”samassa paikassa, samassa muodossa ja tilassa kuin ensimmäinen”. Miesjoukko, veljessarja, ei katsonut tarvitsevansa niin sanottua omaa tilaa, vaan kaikki oli yhtä ja avointa, myös nukkumapaikka parvella.

Ahtaalta kuulostava pirtti merkitsikin veljeksille lähinnä suojaa sadetta, myrskyä ja pakkasta vastaan, sillä suurimman osan ajastaan he viettivät ulkona metsästys- ja pyyntiretkillä. Luonnonlapset elivät luonnossa ja luonnon antimista. Ei käyty kuntosaleista etsimässä lihaksia tai kaupassa täyttämässä ruokakasseja.

Idean väliaikaisesta muutosta uuteen paikkaan metsän keskelle esitti muillekin samoilija Lauri, joka oli omasta puolestaan jo päättänyt: ”Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja.” Siihen Juhani: No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.” Silti kirjailija Kivi havahduttaa henkilönsä vuosien vierittyä tekemään havainnon, että ”metsän otus − − jo väheneekin peloittavalla tavalla”.

Eläinkunnalla onkin erittäin merkittävä osuus veljesten elämässä. On kiintoisaa huomata, että vaikka tarinankertojan kieli on muuten erittäin rikasta ja kuvailevaa, tarinassa ei juurikaan esiinny sellaisia enimmäkseen (tai myös) kuvaannollisesti käytettyjä ”eläinperäisiä” sanoja, jotka nykykielessä ovat useimmille tuttuja. Esimerkiksi aasinsilta, harakanvarpaat, hevonkuusi, (heittää) häränpylly(ä), joutsenlaulu, karhunlanka, karhunpalvelus, kissanviikset!, koiranilma, koirankuje, krokotiilinkyyneleet, linnunmaito, lintukoto, oravanpyörä, porsaanreikä, poronkusema, poropeukalo (ehkä alun perin viittaakin kahvinporoihin), pukinkontti, pässinpää, rotanloukku, siansaksa, sudenkuoppa, sudennälkä, teerenpeli, variksensaappaat. Niiden lisäksi on lukuisa määrä eri eläimille ”omistettuja” kasvinnimiä, kuten harakankello (ym.), hiirenvirna, karhunsammal, ketunleipä, käenrieska, kurjenpolvi, vuohenputki.

Nyt sillä silmällä lukiessa seitsemän veljeksen tarinaa vastaan on tullut mainituista vain teerenpeli Juhanin kertoessa Turun-matkalla näkemästään, kun ”aika vekama mamselli tai röökynä” sekä ”aika kekkale mieheksi” kohtasivat kadulla. Kivi käyttää kyllä muita ilmaisuja, esimerkiksi ”jäniksen passi”, ”härkäpäivät”, ”variksenjalka”, ”koiranhammas”, (komsarjus eli) ”sudenkutsija”. Kun oloihinsa tyytyväiset miehet miettivät, mitä heiltä puuttuu, niin Timo vastaa: ”Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää. Aitta on ruokaa täys ja pirttimme lämmin.”

Kun pidemmän ajan jälkeen taas syventyy tähän suomenkielisen romaanin edelläkävijään, voi vain ihmetellä ja ihastella kirjoittajan kekseliästä ja monipuolista ilmaisutapaa. Moni nykylukija luultavasti pitää 1860-luvulla kirjoitettua kieltä kovin laveana ja myös vaikeana ymmärtää. Näkeehän siinä kielen muuttumisen hyvin konkreettisesti. Toisaalta voi kysyä, onko kielenkäyttö nykyisinkään aina niin tiivistä ja ymmärrettävää. On myös hyvä muistaa, että Kivi kirjoitti aikana, jolloin suomen kieli vasta taisteli päästäkseen kyökkikielestä tasavertaiseen asemaan virallisen ruotsin rinnalle.

Sen sijaan, että kirjailija olisi todennut ”aurinko laski länteen”, hän kirjoitti ”− − alasmäkeä länteen juoksi jo auringon pyörä”. Alavilla mailla hallan vaara sai toteutuessaan muodon ”pellon povella makasi harmaa halla”. Kivi ei myöskään tyytynyt lakonisesti toteamaan, että ”sitten kaatui pyrskivä orhi ja kuoli” vaan kirjoitti ”− − sitten kaatui pyrskivä orhi, unohtain ainiaaksi elon kuuman leikin”. Tappelun jäljistä ei lehdissä kerrota Kiven tapaan: ”− − paistoi silloin Aapelin pääkallo niskasta aina otsaan asti, paistoi kuin tinakannun pohja. Juhanin koura oli tehnyt tämän töykeän raivaustyön.”

Kiven kieli tekee hyvää, jos kyllästyttää kuunnella tämän ajan jargoneita, poliitikkojen puheita tai englanninsekaista suomea. Ei tulisi mieleenkään nauraa ivallisesti romaanin kielelle, mutta hiljaa hyreksimään se kyllä saa.

Aapo: Tahtoisinpa lausua tärkeän aatoksen. Juhani: No puhkaise se sydänkarsinastas ulos.

 

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä