Ikä ei kerro kaikkea, paljon kuitenkin

Toisin kuin usein kuulee sanottavan, ikä ei ole vain numero. Jos ihmisestä tietää pelkän iän, se kertoo ensimmäiseksi sen, onko hän lapsi vai aikuinen. (Aina selvältä tuntuva jaottelu ei silti täysin päde.) Tarkempi määrittely perustuu oletuksiin aivan kuin ihmisen pelkästä ulkonäöstä tehdään oletuksia esimerkiksi hänen luonteestaan ja aikeistaan. Lapsi voi olla vauva-, päiväkoti-, koulu- tai teini-ikäinen. Aikuisen voi ikätiedon perusteella jakaa tavallisimmin kuuluvaksi opiskelijoihin, nuoriin aikuisiin, työikäisiin, keski-ikäisiin, eläkeläisiin ja vanhuksiin.

Ihmisen iästä voi suurin piirtein päätellä myös sen, mitä hän on elinaikanaan omassa kulttuurissaan tiettynä aikana mahdollisesti ehtinyt kokea ja millaista historiallista tai omaan aikaansa liittyvää tietoa omaksua. Hyvä esimerkki tästä ovat hautalöydöistä tehdyt ihmisluiden iänmääritykset, joiden perusteella ihmisen oletettavaa taustaa kyetään arvioimaan.

Yhtä lailla tulkintoja voidaan tehdä nykyajassa elävästä tietynikäisestä ihmisestä. Harva sentään kasvaa ja elää tyhjiössä. Ikätieto ilmaisee monenlaista tietoa muun muassa siitä, mihin kohtaan yhteiskunnan toimintoja ihminen sijoittuu. Onko henkilö oikeutettu päivähoitoon, ajokortin saamiseen tai avioliiton solmimiseen. Ikä kertoo hänen oikeudestaan äänestää erilaisissa vaaleissa, joiden alaikärajat vaihtelevat. Jopa kalastuslupa on ikäsidonnainen.

Ikä ei siis ole vain tyhjä numero, vaan siihen sisältyy selvää tietoa kuten myös lukemattomia mahdollisuuksia ja myös rajoituksia.

Viime aikoina iästä onkin tehty todella suuri numero. On nimenomaan korostettu, suorastaan huudettu sitä, kuinka vanha 81-vuotias onkaan. Ikä on kaiken aikaa ohittanut jopa siitä johtuvat tai sen mukanaan tuomat fyysisen rappeutumisen merkit ja niistä puhumisen.

Järkevästi ajatellen kahdeksankymppinen todella on jo liian vanha ottamaan vuosiksi vastuulleen minkä tahansa valtion saati suurvallan johtajuuden. Miten monelta nöyryytykseltä ja ilkeämieliseltä arvostelulta vältyttäisiin, jos myös maan johtajan virkaan hakeville selkeästi asetettaisiin enimmäisikäraja. 

Kummallista, että toisen pääehdokkaan ikään ei ole kiinnitetty juuri lainkaan huomiota, vaikka hän on vain alle neljä vuotta nuorempi kuin iästään kaiken aikaa muistutettu, piikitelty ja ehdokkuudestaan viisaasti lopulta luopunut Yhdysvaltain nykyinen presidentti Biden. Jos tätä pidettiin jo valittaessa liian vanhana, miksei siitä ole opittu? Eihän fyysinen vireys pysty mitenkään peittämään 78-vuotiaan republikaaniehdokkaan henkistä tilaa. Höperö voi olla ilman vanhuuden-etuliitettäkin.

Toisen sanonnan mukaan Tottumus on toinen luonto. Myös suomalaiset viestimet näyttävät langenneen tottumuksen ansaan uutisoidessaan tästä republikaanien pääehdokkaasta. Aiempi, yli neljä vuotta kestänyt liki hetki hetkeltä ‑raportointi hänestä ehdokkaana ja presidenttinä on tehnyt tehtävänsä: Tuntuu siltä kuin hänen jatkuvia valheitaan sekä loukkaavia ja erittäin törkeitä puheitaan toisista ihmisistä − myös muista ehdokkaista − pidettäisiin nykyään enää ikään kuin asiaan kuuluvina. ”Tyylilleen uskollisena” hän nyt vain puhuu julkisesti niin kuin puhuu. 

Mitä tulee mieleen? Niinpä tietysti, pojat ovat poikia. Minkäs niille mahtaa.

Kun siis täälläkin viestimissä on raportoitu öykkärin jokaikinen lausahdus ja tempaus, on samalla vastaanottajien hauskuuttamisen tai pöyristyttämisen varjolla otettu osaa hänen omahyväisen tyylinsä (= ajatustensa, asenteensa ja ”totuutensa”) levittämiseen. Nyt se jo tiedetään, ja kyllästymisen raja on ylitetty aikoja, aikoja sitten.

”Ihmisen ikä on laskettava sen mukaan, minkä ikäinen hänen ajatuksensa on. Mutta monelta mieheltä, jolla on jo täysi-ikäisiä poikia, puuttuu vielä täysi-ikäisiä ajatuksia.” (Juhani Siljo, 1888−1918)

Jäähyväiset aseille joilla elämä tuhotaan*

Moni kansakunta on alkanut varustautua sellaista uhkaa vastaan, joka usein vaikuttaa enemmänkin mielen sisäiseltä kuin varsinaiselta ulkoiselta uhalta. Oli kyse kummasta vain, oletetun uhan aiheuttajaksi nähdään viime kädessä aina sama kohde: toinen ihminen.

Kun yhdysvaltalainen Celeste Ng vuonna 2022 julkaisi romaaninsa Kadonneet sydämemme, hän ei sillä luultavasti lainkaan viitannut Venäjän samana vuonna aloittamiin lapsikaappauksiin. Sodan keskellä kaapattujen ukrainalaislasten halutaan unohtavan juurensa kasvattamalla heitä venäläiseen isänmaallisuuteen. Ngin romaanissa kaapatut ovat pääosin aasialaistaustaisia amerikkalaislapsia, jotka on epäamerikkalaisuuden kitkemiseksi erotettava mistä tahansa syystä epäilyttäviksi leimatuista vanhemmistaan.

Yhtä lailla kuin koettu uhka voi olla vain omassa mielessä, erilaiset taide-elämykset koetaan usein vain sisäisesti, henkilökohtaisessa maailmassa. Ensimmäisenä suomalaisittain mieleen tuleva esimerkki on Finlandia-hymni. Kun se soi, sanoin tai ilman, se tuntuu koko kehossa: silmät vettyvät, kurkussa tuntuu pala, sydämensyke kiihtyy, liikutuksen aalto vyöryy yli. Toisinaan taiteilla on kuitenkin voima saada kokijansa myös irti itsestään ja liikkeelle, muuttamaan ajatteluaan, toimimaan muiden hyväksi.

Ngin päähenkilöltä Margaret Miulta on julkaistu runokirja, jonka menekki jää muutamiin kymmeniin − kunnes yhtäkkiä eri puolilla maata leviää runosäettä Kadonneet sydämemme lainaava mielenosoitusaalto ja kirjan myynti nousee viikko viikolta. Sitten se kielletään ja hävitetään. Runo on kuitenkin ehtinyt vaikuttaa ja saanut ihmiset sekä vaatimaan julkisesti kaapattujen lasten palauttamista vanhemmilleen että myös toimimaan salaa sen toteuttamiseksi.

Omalle lapselleen äiti Miu on usein lukenut japanilaista kansansatua kissoja piirtävästä pojasta. Romaanissa kerrotun viisisivuisen tarinan voi tiivistää  pääpiirteissään seuraavasti:

Olipa kerran köyhän perheen poika, joka auttoi vanhempiaan riisipellolla ja vietti vapaa-aikansa enimmäkseen piirrellen, mieluiten kissoja. Vanhemmat tukivat lahjakasta poikaansa mahdollisuuksiensa mukaan, mutta kyläläisten mielestä moinen turhanaikainen piirtely ei tuonut ruokaa pöytään eikä hyödyttänyt muutenkaan.

Sitten kylään iskenyt tauti vei sekä äidin että isän, eikä yksikään asukkaista halunnut ottaa outona pitämäänsä poikaa kotiinsa. Vähin eväin ja tavaroin hän lähti matkaan. Oli kylmä talvi, ja hän yritti turhaan päästä johonkin taloon. Myös viimeisessä talossa oven avannut vanha nainen kieltäytyi päästämästä häntä sisälle vedoten kylää piinaavaan pelkoon.

Poika näki kauempana aution talon, joka naisen mukaan oli kirottu, eikä kukaan sinne astunut koskaan tullut ulos. Poika kuitenkin vakuutti, ettei häntä pelota, joten nainen antoi hänelle mukaan soihdun ja pyysi poikaa antamaan anteeksi, jos tämä kuitenkin onnistuu selviämään hengissä yön yli.

Sisällä autiotalon ainoassa huoneessa oli valkoiset seinät ja vain yksi kaluste, kaappi. Pojalle tuli mieleen piirtää tyhjälle seinälle ensin yksi kissa, mutta lopulta seinät täyttyivät kokonaan kissoista. Muistaessaan vanhan naisen sanat kirouksesta hän meni nukkumaan kaappiin, joka oli paljasta lattiaa parempi.

Yöllä poika heräsi hirvittävään huutoon ja ryskeeseen. Äänten tauottua, pitkän ajan kuluttua, hän uskalsi avata kaapin oven ja mitä hän näkikään: Hänen seinille piirtämiensä kissojen suut olivat verenpunaisia, maalattia täynnä tassujen ja taistelun jälkiä. Huoneen nurkassa makasi kuoliaaksi raadeltuna härän kokoinen rotta.

 

*Otsikko Kai Kiven (sävellys) ja Jyrki Siukosen (sanat) laulusta Jäähyväiset aseille

Kirjallisia uuvahduksia

Joidenkin lukijoiden on helppo jättää kirja kesken, jos se ei syystä tai toisesta imaise mukaansa. Toisille lukemisen jatkaminen loppuun asti on ehkä jopa jonkinlainen kunnia-asia. Sitäkin sattuu, että periksi on annettava, vaikkei haluaisi. Harvinaista kyllä, niin on käynyt nyt itselleni kahdesti lähes peräkkäin.

Kirjoista ensimmäisessä, Sally Salmisen (1906−1976) elämäkerrallisessa teoksessa Aikani Tanskassa (1972, suom. 2023), ei yksinkertaisesti ole sitä samaa vetovoimaa kuin hänen alkukielellä neljä vuotta aiemmin ilmestyneessä teoksessaan Aikani Amerikassa (1968, suom. 2022).

Kun Salminen 1930-luvun alussa lähti Ahvenanmaalta Amerikkaan, elämä kotiapulaisena useissa herrasperheissä, uuden kielen ja tapojen opetteleminen sekä romaanin kirjoittaminen siinä sivussa antavat runsaasti enemmän kuin aika pitkästyttävät kuvailut hänen Tanskassa tapaamistaan ihmisistä tai käymistään paikoista tai monet melko mitäänsanomattomat päiväkirjamerkinnät. Oli Tanskassakin opeteltava uusi kieli, joka kuitenkin jossain määrin muistutti äidinkieltä ruotsia toisin kuin englanti. Rinnalla oli myös tuore aviomies Johannes Dührkop. Lisäksi muutto vuonna 1940 Suomen sotaoloista Saksan miehittämään maahan teki elämästä varmasti jännittävämpää kuin kirjasta voi päätellä.

Yrityksistä huolimatta lukiessa tuntui kuin laahustaisi ponnettomasti eteenpäin, sittemmin riitti vielä voimia hypellä yli, kunnes tuli lopullinen pysähdys. Kirjan vaihtamisesta toiseen tekee mieli todeta samaan sävyyn kuin Salminen vaihtaessaan kotimaata: ”Yhtä lailla kevyesti kuin minusta − kiitos vihkitodistuksen − oli tullut tanskalainen, luovuin kevein sydämin siitä, mitä olin ennen ollut: Suomen kansalainen.”

Sinänsä ällistyttävää, että pelkkä tieto Salmisen Yhdysvalloissa kirjoittaman esikoisromaanin Katrinan (1936) voitosta suomalais-ruotsalaisessa käsikirjoituskilpailussa nostatti sikäläisessä mediassa suuren innostuksen. Itse kirjaahan ei ollut vielä saatavilla edes kotimaassa. Miten median kiinnostus siellä kaukana oikein oli tuohon aikaan mahdollista? Tuntematon maahanmuuttaja, pelkkä mitätön kotiapulainen olikin kirjansa ansiosta yhtäkkiä Joku. Kuten Salminen itse totesi, ihmistä tulisi arvostaa ihmisenä sellaisenaan riippumatta siitä, mitä hän työkseen tekee.

Siinä missä Salminen nimeää jokseenkin jokaisen ihmisen ja paikan, Anna Burnsin palkitussa romaanissa Maitomies (2018, suom. 2019) on vain niin ja niin monensia siskoja ja veljiä, ehkä-poikaystävä, "me" tien tällä puolen ja "ne" tien tuolla puolen, vettentakainen maa, määrittelemätön aika. Kaikki se epämääräisyys saa lukemisen tuntumaan kuin tarpoisi suossa. Jotain vihjettä yhteydestä, johon voi edes yrittää kiinnittyä, saa kirjailijan taustatiedoista: hän on syntynyt 1962 Belfastissa ja kirjoittanut omien elämänkokemustensa innoittamana.

Toisaalta takakannen kuvauksen mukaan ”Maitomies on tarina juoruista ja kuulopuheista, seksuaalisesta häirinnästä ja vaikenemisesta, jolla on tuhoisat seuraukset”. Siinä mielessä ajaton tarina.

Harmi vain, Burnsin kirjoitustyylistä tulee mieleen loputtoman puhelias ihminen, joka ei lainkaan huomaa uupuneen kuulijansa lasittunutta katsetta. Kirjoittaja käyttää paljon pitkiä virkkeitä, ja sen lisäksi hän usein toistaa samaa ilmausta peräkkäisissä virkkeissä sen sijaan, että käyttäisi vaikka viittaavaa pronominia tai synonyymia. Myös luvut ovat häiritsevän pitkiä.

Aihe vaikutti ensi alkuun mielenkiintoiselta − paitsi etteivät juorut ja huhut henkilökohtaisesti yhtään kuitenkaan kiinnosta. Kirjoitustyylin ohella tapa, jolla mitättömiä tapahtumia aletaan heti alussa tulkita, suurennella ja levittää, saa kuitenkin nopeasti olon tuntumaan voimattomalta. Ei vain jaksa. Voiko noin edes elää?

Toivottavasti tällaiset uuvahdukset kirjojen parissa jäävät sittenkin vain poikkeuksiksi.