Heiluri

Toissa viikolla saattoi kerrankin iloiten todeta, etteivät tässä maailmanajassa pelkät vellihousut päätä. Norjan Nobel-komitean tuolloin julkistaman päätöksen jälkeen oli hieman helpompi hengittää: kaikkia Yhdysvaltain öykkäripresidentin pillinvihellys ei sentään saa tanssimaan. Komitea teki rauhanpalkinnon saajasta omien arvojensa mukaisen päätöksen, toinen asia sitten on, mitä voittaja, venezuelalainen Maria Corina Machado, halusi sittemmin palkinnolla maailmalle viestittää.

Miten ikinä voi ajatella olevansa suurikin rauhantekijä uhkailemalla muita, lietsomalla epäsopua jopa omassa maassaan, solvaamalla hyökkäyksen kohteeksi joutunutta osapuolta ja veljeilemällä hyökkääjän kanssa? Palkinnon toivossa kiirehtimällä ei saada aikaan pysyvää rauhaa Israelin ja palestiinalaisten sen paremmin kuin Venäjän ja Ukrainankaan välille. Jälkimmäisten kanssa neuvotellessaan hän heilurin tavoin vaihtaa näkemystään. ”Kun heiluri poikkeutetaan tasapainoasemastaan ja vapautetaan, syntyy heiluriliike, jossa massa liikkuu painovoiman ja mekaniikan peruslakien vaikutuksesta edestakaisin alimman pisteensä ohitse.” (Wikipedia)

Rauhalla itsessään ei vaikuta olevan tuuliviiripresidentille suurtakaan merkitystä vaan vain sillä, miten monin tavoin hän itse voisi siitä hyötyä. Hänhän haluaa ottaa muilta mailta kaiken irtoavan, muttei antaisi kenellekään mitään vastineeksi. Oman maan olojen ”parantamiseen” ei kenties pelkkä sotainen retoriikka jossain vaiheessa enää riitä, mistä kertoo kansalliskaartin lähettäminen useiden osavaltioiden kaupunkeihin kaiken varalta. Rauhaa ei turvata myöskään niin, että kielletään lailla kaikilta muiltakin se, mikä on itselle epämieluista.

Viljelemänsä moton sijaan tämä itsekeskeisyyden ruumiillistuma on kovaa vauhtia tekemässä maastaan pientä, surkastunutta ja sisäänpäin kääntynyttä.

Voi Thelma, ehkä sinunkin on taas jonain päivänä uudelleen lähdettävä raivaamaan naisille tietä ystäväsi Louisen kanssa. Ja sinun, John Keating, on yhä uudelleen opetettava oppilaillesi, miten tärkeää on saada ajatella vapaasti ja katsoa asioita eri näkökulmista.

Iäkkäänä Suomeen muuttanut tuttu amerikkalaispariskunta ehti menehtyä juuri ennen koronapandemiaa ja siis myös ennen nykyisen presidentin toista virkakautta. Jos mistä, niin siitä voi sanoa olevansa iloinen − kummankaan sydän tuskin olisi kestänyt sitä hullua menoa, joka heidän kotimaassaan nykyisin vallitsee.

Kaikesta huolimatta myös Suomi on solminut toivotaan, toivotaan ‑suhteet valtiojohtajaan, johon ei voi lainkaan luottaa ja joka toimintatavoiltaan muistuttaa enenevässä määrin itänaapurimme johtoa. Entisaikojen karvalakkipäistä presidentti Kekkosta arvosteltiin hänen tavastaan hoitaa idänsuhteita yhden miehen taktiikalla. Jos UKK itse pitikin itseään tärkeimpänä vakuutena rauhan ja maamme itsenäisyyden säilymiseksi, nyt siihen tarvitaan kokonainen Nato. Mahtipontista kummin päin vain.

Mielenkiintoista onkin, miten tästä ajasta historiaa kirjoitetaan jälkipolvien muistettavaksi. Katsotaanko yhdenlainen veljeily oikeammaksi kuin toisenlainen? Perustuuko sen arvioiminen ideologiaan, ajan henkeen, vallitsevaan tilanteeseen vai lämpimiä suhteita leimanneeseen harrastusmuotoon? Joka tapauksessa pienen Suomen on näköjään aina oltava rähmällään johonkin suuntaan.

Mitä tänään syötäisiin

Nälkäpäivä, paasto, syömälakko: yksilön vapaavalintainen kieltäytyminen ruoasta. Nälänhätä: pakkokeinoin aiheutettu joukkovoimattomuus.

Nälänhädästä on Wikipedian mukaan olemassa erilaisia virallisempia määritelmiä. Viime aikojen nälkäkuvat Gazasta ja YK:n sinne julistama nälänhätä eivät vakuuttaneet niitä kahta suomalaispoliitikkoa, jotka taannoisessa tv-keskustelussa suorastaan vimmastuivat termien nälänhätä ja kansanmurha käytöstä − heistä se oli törkeää. Termien määrittely merkitsi heille selvästi enemmän kuin täystuhon keskelle joutuneet ihmiset.

Ville-Juhani Sutinen (1980−) käsittelee tietokirjassaan Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa (2024) Kiinan, Neuvostoliiton ja Saksan nälänhätiä. Luvun Nälkä aloittaa sitaatti Kiinan Mao Zedongilta: ”Kun ruokaa ei ole riittävästi, ihmiset nääntyvät nälkään. On parempi antaa väestön toisen puolikkaan kuolla, jotta toinen puolikas voi syödä vatsansa täyteen.” Sama mies on kuitenkin julistanut myös, että hänen aikanaan ei yksikään kiinalainen kuole nälkään.

Sutisen mukaan Neuvostoliitossa Stalin käytti nälkää hallinnan ja rankaisun keinona, Saksassa Hitler ei tieten tahtoen tarkoittanut sitä omalle kansalleen vaan muille, ja Maon johtamassa Kiinassa nälänhätä seurasi liian utopistisista ihanteista, huonosta suunnittelusta ja surkeasta toteutuksesta.

Neuvostoliitossa 1920-luvun taitteen nälänhätä tunnustettiin ja ruoka-apua otettiin vastaan muualta, mm. Yhdysvalloista. 1930-luvun alkupuolen nälänhätää ei haluttu myöntää vaan sitä vähäteltiin. Ukrainassa tuolloin koettu holodomor, nälkätuho, oli tarkoituksella aikaansaatu ja ylläpidetty, ja sen on tulkittu olleen Stalinin Ukrainalle sälyttämä kosto neuvostovallalle niskoittelusta ja vapauden kaipuusta.

Tavoilleen uskollisena Neuvostoliiton johto pani maansa nälänhädän sabotöörien ja ulkomaalaisten syyksi. Jotkut jopa väittivät talonpoikien teeskennelleen mustatakseen Neuvostoliiton maineen ulkovaltojen silmissä. Ongelmaa salailtiin peukaloimalla väestönlaskentoja miljoonien nälkäkuolemien peittelemiseksi, ja sadattuhannet nälänhädän uhrit elivät vuosia paperilla kuin Nikolai Gogolin (1809−1852) kuolleet sielut.

Vuonna 1941 Saksan armeijan aloittama Leningradin piiritys jatkui liki 900 päivää ja aiheutti katastrofaalisen nälänhädän: arviolta 600 000 kuoli nälkään. Neuvostoliiton saaman voiton jälkeen nälästä ja kuolemista piti vaieta vuosikymmeniä. Vain sotasankarit olivat tärkeitä.

Kohdalle osunut nälänhätä saa vaativimmankin gourmetruoan ystävän vähitellen alentamaan vaatimustasoaan ja siirtymään vähemmän miellyttäviin vaihtoehtoihin. Neuvostoliitossa ennen kotieläinten pakkoluovutuksia maalaiset saivat vielä lihaa ja maitoa. Kun eläinten rehu loppui, niille syötettiin mm. olkikattoja, ja kun eläimet vietiin, olki sekä puunkuori ja ruoho kelpasivat ihmisille.

Maaseudulla ruokaa, marjoja sieniä, juuria ja lehtiä, saatiin myös luonnosta, tosin kausituotteina. Niiden ehdyttyä siirryttiin lemmikkieläimiin, variksiin ja rottiin, sen jälkeen sammakoihin, muurahaisiin ja siileihin. Leningradissa nälkään syötiin multaa, nahkavöitä ja -kenkiä sekä tapettiliisteriä, kun tapetit oli ensin revitty seinistä.

Uskomatonta itsekuria harjoittivat ne Leningradin kasvinjalostustieteen laitoksen tutkijat, jotka mieluummin kuolivat nälkään kuin kajosivat laitoksessa säilytettyihin satoihintuhansiin siemennäytteisiin, joista monet olivat ravitsevia ja syömäkelpoisia.

Saksassa Hitlerin johdolla laadittiin Hungerplan eli nälkäsuunnitelma, jonka tarkoituksena oli sälyttää jättimäinen nälkä muille valloittamalla maata Neuvostoliitolta ja tappamalla miljoonia ihmisiä. Näin saataisiin ravintoa sekä omalle armeijalle että kotirintamalle, kun taas vihollinen jäisi ilman.

Sutinen siteeraa historioitsija Gesine Gerhardia, joka on verrannut toukokuussa 1941 järjestettyä valtakunnanministeriön edustajien kokousta tammikuun 1942 Wannseen konferenssiin: edellisessä sovittiin nälkäsuunnitelmasta, jälkimmäisessä holokaustista. ”Molemmissa tuhottiin parilla kynänvedolla miljoonia ihmisiä.”

Natsit riistivät elintarvikkeita monilta muiltakin mailta sotaponnistustensa tueksi, etenkin sen jälkeen, kun oli käynyt ilmi, ettei nälkäsuunnitelma toiminut odotetusti. Esimerkiksi Ukrainasta otettiin yhteensä seitsemän miljoonaa tonnia viljaa, 20 miljoonaa sikaa, 27 miljoonaa lammasta sekä yli 100 miljoonaa kanaa ja muuta siipikarjan edustajaa.

Vaikka monien elämä sota-aikana olikin kovaa, sekä Saksassa että Neuvostoliitossa nälkä osui kuitenkin kaikkein ankarimmin keskitysleireihin ja gulag-vankileireihin joutuneisiin ihmisiin.

Sutinen lainaa myös tutkija Lizzie Collinghamia, jonka mukaan ruoasta oli sodassa tullut ”joukkotuhoase, jota kaikki osapuolet käyttivät hyväkseen, ja seurauksena oli brutaali tuho, yhtä lailla fyysinen kuin psykologinenkin. Yli 70 miljoonaa ihmistä oli kuollut, useampi nälkään kuin mistään muusta syystä.”

Kiinassa, nälänhädän maaksikin kutsutussa, 1958 alkanut suuri harppaus tähtäsi koko maan teollistamiseen kertaheitolla, ja samalla haluttiin modernisoida ruokatuotanto. Mao toimi pitkälti Neuvostoliiton mallin mukaan toteuttaessaan maatilojen pakkokollektivoinnin. Perustettiin jättitiloja, viljelijöiden oli pakko luovuttaa sadot valtiolle, ja mahdollisia ongelmia peiteltiin.

Valtavia peltoja lannoitettiin monin keinoin, kuten talojen saviseinistä hakatulla murskeella sekä naisten leikatuilla hiuksilla (biokuonaa, joka meni hukkaan ihmisen päässä). Myös hautausmaita muutettiin pelloiksi, kun ensin oli kaivettu ylös ruumiit, joiden mätäneminen oli ravinnut maan.

Ensin maaseutu tuotti ruokaa yllin kyllin, sitten ruoka loppui, eivätkä sadot enää kasvaneet Maon toiveiden mukaisesti. Hän syytti siitä viljaa syöviä varpusia, ja seuranneessa varpusten joukkotuhossa laji melkein hävisi Kiinasta. Sen sijaan varpusten ravintonaan käyttämät tuhohyönteiset lisääntyivät räjähdysmäisesti ja sadot jäivät entistä pienemmiksi.

Myös Kiinassa erilaiset nahkatuotteet sekä muta ja sahanpuru kelpasivat paremman puutteessa ruoaksi. Nälkäkylissä ihmiset vain lojuivat paikoillaan, koneet olivat vaienneet, niin myös lintujen laulu, koska linnut oli syöty. Samasta syystä puiden lehdet eivät enää havisseet.

Nälänhädästä huolimatta Kiina osti ulkomailta tehtaita ja aseita käyttämällä ruokaa valuuttana. Suuressa nälänhädässä vuosina 1958−62 kuoli ainakin 45 miljoonaa ihmistä, nälän ohella syitä olivat väkivalta ja tappaminen.

Tilanne alkoi vähäksi aikaa parantua, kunnes 1966 alkaneen kulttuurivallankumouksen myötä ravinnontuotanto heikkeni jälleen. Se johtui siitä, että esimerkiksi maanviljelykollektiivien ja elintarviketehtaiden pätevät työntekijät korvattiin usein ammattitaidottomilla työläisillä. Tällä kertaa isompi nälänhätä kuitenkin vältettiin tiukan säännöstelyn avulla.

Kaikkein pahimmillaan nälkä voi saada ihmisen syömään lajikumppaniaan.