Hyvä tyttö, paha tyttö

Et saa käydä koulua, et mennä uimakouluun, et leikkiä ulkona, et ajaa pyörällä, et omistaa nukkea tai nallea, et viettää syntymäpäiviä, et piirtää ihmistä, et nauraa tai puhua kovaan ääneen, et olla samassa huoneessa kuin veljet (pojat yleensä), et aterioida miesväen kanssa (vaikka olisit valmistanut ruoan), et saa näkyä ikkunasta, et liikkua puistossa, et käydä töissä, et ajaa autoa, et käydä lääkärissä ilman ”tulkkina” toimivaa välimiestä, et liikkua missään kodin ulkopuolella ilman miespuolista saattajaa, et valita aviomiestä, et ottaa avioeroa. Et saa. Et.

Listaa voisi jatkaa se, jolle elämä kieltolakien alaisuudessa on omakohtainen kokemus. Tyttö tai nainen.

Tästä voisi joku nurinkurisesti päätellä niinkin, että tällaisen henkilön täytyy olla hyvin tärkeä perheessään ja ympäristössään. Seurataanhan hänen tekemisiään ”suojelevin” haukansilmin aina ja kaikkialla. Melkein kuin kyseessä olisi kallisarvoinen jalokivi.

Oikeasti kuitenkin tätä jalokiveä kohdellaan kuin roskaa. Hänen kuuluu olla näkymätön. Kaikista ylin vaatimus on, että hän peittää olemuksensa päästä jalkoihin (mieluiten mustan) kaavun alle. Sen alla hän viime kädessä kantaa kaiken vastuun perheensä ja sukunsa kunniasta, vaikka häntä valvova mies saattaakin oman asemansa nojalla olla toista mieltä. Vaatimus itsensä peittämiseen voi olla niin tiukka, että ennemmin hänen annettaisiin kuolla palavaan rakennukseen kuin pelastettaisiin vaikka vain pää peittämättömänä.

Tällaiset tarinat ovat tietenkin jo tulleet tutuiksi. Kieltolistassa yhdistyvätkin uutisten välittämä kuva köyhästä, Talibanin hallitsemasta Afganistanista ja nuoren Rahaf Mohammedin (2000−) oma kuvaus elämästään rikkaassa Saudi-Arabiassa kirjassa Kapinallinen alaotsikolla Pako Saudi-Arabiasta (2020, suom. 2022). Lukeminen on vähän väliä keskeytettävä, että kerrotun aiheuttama raivo ehtii laantua. Tulee voimaton olo: miten sellaista elämää voi kestää?

Siinä missä Taliban kaiken muun ohella on kieltänyt tytöiltä ja naisilta myös opiskelun, islamin tiukimpaan suuntaukseen wahhabismiin kuuluneen perheen tyttärelle Rahaf Mohammedille se sentään oli sallittu.

7-vuotiaasta lähtien Rafahin kasvatus perustuu pääasiassa käsitteisiin hyvä tyttö ja paha tyttö. Ne leimaavat kaikkea, mitä hän tekee tai jättää tekemättä. Jos alistuu ja noudattaa tarkasti kieltoja, on hyvä, jos ei, niin on paha. Perheen kauhistukseksi enimmäkseen kapinallinen, siis paha tyttö voittaa. Siksi hän ei säästy veljiensä nyrkeiltä eikä pään takomiselta seinään, ei myöskään äitinsä pahoinpitelyiltä. Rafah tietää myös, miltä tuntuu herätä tyyny painettuna kasvoille. Veljiä (poikia ylipäänsä) sen sijaan ei saa kohdella väkivaltaisesti, koska se tekisi heistä heikkoja ja loukkaavat sanat vahingoittaisivat heidän viriiliyttään. 

On helppo uskoa, että miesten ottaman rajattoman määräys- ja rangaistusvallan kohteena kasvanut voi alkaa pelätä omia perheenjäseniään. Vaikka veli olisi vain vuoden vanhempi sisartaan, hänellä on kaikki valta kieltää, sallia, rangaista. Hänestä tulee myös äitinsä pomottaja, jos perheen isä muuttaa muualle, kuten Rahafin isä ottaessaan muita vaimoja.

Rahafin mukaan Saudi-Arabiassa on 7−30-vuotiaille tytöille ja naisille tarkoitettuja pahamaineisia vankiloita, joihin heidät voidaan sulkea mistäpä muusta kuin häpeän aiheuttamisesta. Miehellä on valta tässäkin tapauksessa päättää, koska sieltä pääsee pois.

Vapautta kaipaavan Rahafin vankila oli koti ja koko Saudi-Arabia. Kun äiti järkyttyneenä ihmetteli, miten hänen yhdestä tyttärestään tulikin niin tottelematon ja uppiniskainen, lukijana voi vain ihmetellä hänen rohkeuttaan seurauksista välittämättä. Rohkeus riitti lopulta myös pakenemiseen.

”Pysähdyin ja jäin tunnustelemaan, miten pehmeä tuuli puhalsi niskaani. Se toi mukanaan vapauden tunnun: vapauden, jota minulla ei ollut ollut sen jälkeen, kun minut yhdeksänvuotiaana komennettiin käyttämään hijabia. 12 vuotta täytettyäni menetin raittiin ilman tunnun myös kasvoiltani, koska minun piti ruveta käyttämään nigabia. Rakastin ilman kosketusta niskassani, ja mieleni teki huutaa ja nauraa.”

 

● ● ●

Aivan kuin nyrkinisku suoraan niin Rahafin kuin kaikkien naisten kasvoihin oli YK:n viimevuotinen päätös valita Saudi-Arabia johtamaan naisten oikeuksien komiteaa (Helsingin Sanomat 28.3.2024).

Päivänpolttava kysymys

Sota vai rauha? Suoraan ajan hermoon osuva kysymys, mutta myös jo vuonna 2019 ilmestyneen samannimisen, venäläisen Mihail Šiškinin (1961−) kirjoittaman teoksen nimi. Alaotsikon Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä saanut teos ilmestyi suomeksi 2023 kirjailijan tekemin lisäyksin. Näissä kirjoituksissa hän avaa maansa historiaa ja kulttuuria sekä sitä, millaisina Venäjä ja länsi näkevät toisensa.

”Venäjän rajan ylitettyään monet ilmaukset osoittautuvat väärin kirjatuiksi lähetyksiksi.” Sanojen merkitys vaihdetaan toisiin, niin että alkuperäinen merkitys menetetään. Juuri siitä seikasta syntyy Šiškinin mielestä myös lännen ja Venäjän välinen suurin väärinkäsitys. Se, mikä ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa valheelta, edistääkin venäläisessä kielenkäytössä yhteisymmärrystä ilman mitään ristiriitaa, koska sikäläinen todellisuus on yhteinen: kaikki tietävät johtajansa valehtelevan niin kuin myös johtaja tietää heidän tietävän.

Jakautunut tietoisuus, se, että sanoo yhtä ja ajattelee ja tekee toista, on ollut koko kansakunnan kasvualusta. On pitänyt tietää, mitkä ovat vaarallisia sanoja, vaikkei kukaan olisi kertonut selvästi, mitä ne ovat. Kouluaikojensa opettajista Šiškin kirjoittaa, että he ”yrittivät pelastaa totuutta rakastavia nuoria rokottamalla heihin elävöittävän annoksen pelkoa”. Vaikka sillä hetkellä saattoikin tehdä kipeää, vastustuskykyä kertyi koko loppuelämäksi.

Hyvin tunnettu esimerkki sanojen merkityksenvaihdosta on vuoden 2022 helmikuulta, jolloin kyseisen teoksen ensimmäinen sanakin jo osoittautui ”väärin kirjatuksi lähetykseksi”. Hyökkääjän puolella sota-sanan käyttö kiellettiin rangaistuksen uhalla, oli vain ”sotilaallinen erikoisoperaatio”.

Šiškin itse ottaa esimerkiksi demokratian. Euroopassa se merkitsee yksilönvapauksien ja ihmisoikeuksien takeita. Suurimmalle osalle venäläisistä se tuo kuitenkin mieleen vain 1990-luvun kaaoksen, eikä kukaan halua takaisin ”villille 90-luvulle”.

Vuoden 2023 lisäyksessä Futuuri I Šiškin pohtii demokratian merkitystä laajemmin, myös sitä, onko demokratian koskaan edes mahdollista toteutua Venäjällä. ”Demokratian tärkein tunnus on kansan mahdollisuus uusia koko hallitus vapailla ja oikeudenmukaisilla vaaleilla. Onko Venäjän historiassa yhtäkään esimerkkiä siitä, että vallanpitäjät olisi tällä tavalla vaihdettu toisiin? Vastaus: ei. Myös Ulkolinjan dokumentissa Moskovan juhliva eliitti (2025) duuman varapuheenjohtaja totesi itsestäänselvyytenä, että Venäjällä demokratia tarkoittaa tietyn henkilön valitsemista.

Jotta todellinen muutos maassa voisi tapahtua, Venäjä ei tarvitse päärooliin uutta esittäjää, Venäjä tarvitsee aivan uuden näytelmän.

Venäjän tulevaisuutta arvaillessaan Šiškin katsoo entiseen Jugoslaviaan, joka monikansallisena valtiona ajautui nopeasti sisäisiin sotiin ja etnisiin puhdistuksiin. Jos sama tapahtuu Venäjällä, maa palaa taas vuosisatoja taaksepäin, koska kansa kaipaa vahvaa käsivartta demokratian sijaan − kuten mainittua, lukuisille venäläisille sanalla on huono maine.

Šiškin sanoo, että siinä missä Kremlin vallananastajat uskovat koko maan olevan heidän panttivankejaan, onkin niin, että he itse ovat oman valtansa vankeja. Viime vuosina maan politiikka on perustunut yksinäisen vanhenevan miehen pelkoon: hän tietää tarkalleen, millainen loppu diktaattoreilla on. (Paitsi jos Floridassa asustava ystävä tarjoaa kartanoaan lokoisampien eläkepäivien viettoon? Eiköhän sieltäkin löydy pitkiä, punaisten mattojen peittämiä käytäviä catwalkin tapaan asteltavaksi.)

Sota vai rauha? Parhaillaan eletään täysin absurdissa tilanteessa: maailman ainoa toivo näyttää olevan yhtäällä julman valehtelijan ja toisaalla kyltymättömän narsistin käsissä, joista kumpaankaan ei voi eikä pitäisi luottaa. Joten onko kyse toivosta − eikö kaikki ole oikeastaan pelkkää toiveajattelua oikeudenmukaisesta ja kestävästä rauhasta?