Voiko irtohius saada aikaan kaaoksen

Vuonna 1972 meteorologi, matemaatikko Edward Lorenz (1917–2008) esitti Washingtoniin kokoontuneelle tiedeväelle kysymyksen: ”Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Texasissa?”

Lorenz keksi sittemmin nimellä perhosvaikutus tunnetun ilmiön jo vuonna 1961. Sääennusteisiin liittyvässä tutkimuksessaan hän huomasi, ”että tulevan säätilan arvioinnissa alkuarvojen pienikin heitto, esimerkiksi pyöristäminen tai pieni häiriö suuntaan tai toiseen aiheuttaa ketjureaktioita, jotka muuttavat lopputuloksen pitkällä tähtäimellä kokonaan erilaiseksi: pienet syyt johtivat suuriin vaikutuksiin” (Wikipedia).

Alun perin säätilasta havaittua ilmiötä voinee soveltaa myös mielentilan häiriöihin. Eihän ihmisen tekemien kauheuksien takana aina ole pidempiaikainen suunnittelu tai kaltoinkohtelu, jonka mahdollisesti synnyttämä viha voi kasvaa ja patoutua niin äärimmilleen, että se lopulta purkautuu tavalla tai toisella hirmutekona. Ehkä hetkessä humahtava sietämätön ärsytyskin riittää laukaisemaan Lorenzin tekemän havainnon kaltaisen ketjureaktion.

Yhtä vähäinen kuin perhosensiiven heilahdus mutta ehdottomasti ärsyttävimpiä asioita, mitä olla voi, on hiuksen takertuminen kosteisiin käsiin. Tuossa se irtoamaisillaan oleva kiusanhenki nyt roikkuu silmien edessä, kun kädet ovat tiskialtaassa. Jos pokka pitää ja sielu sietää, hoitaa ensin tiskit ja sitten vasta häirikön. Mielikin ehtinee rauhoittua.

Toisinaan kosteus jää salakavalasti ihonpintaan kuten myös hius. Vaikka mitä tekee, se ei tahdo päästää kokonaan irti, vaan takertuu aina uuteen paikkaan. Jos tällaisessa erittäin ärsyyntyneessä mielentilassa lähtisi ihmisten ilmoille, tapahtuisiko kauheita? Liikenteessä valmiiksi päällä oleva ärsytys voisi kasvaa rattiraivoksi, joka puolestaan voisi johtaa tahalliseen ja vaaran aiheuttavaan kiusantekoon. Tilanne saattaisi päättyä kolariin siinä tai kenties ketjureaktio jatkaisi kulkuaan kohti jotain suurempaa kaaosta.

Vuonna 2016 julkaistussa jutussa Kun pienestä asiasta tulee ison kiukun aihe (Kaleva 30.9.) kerrotaan, että tuolloin tutkimusten mukaan peräti kolmasosa ihmisistä kertoi olleensa jatkuvasti ärsyyntyneitä. Vaikuttaisi siltä, että kuluneen kahdeksan vuoden aikana ärsytyskynnys on aina vain madaltunut yhdellä jos toisella. Aivan mitättömistä asioista syntyvien kohujen perusteella yleinen sietokyky mitä tahansa kohtaan näyttää selvästi vähentyneen, ja kaikkea perustellaan vapaudella ilmaista mielipiteensä.

Onhan sekin nyt kerta kaikkiaan ärsyttävää, ettei bussissa ikkunanvieruspaikalla istuva pois halutessaan saa suutaan auki vaan alkaa sanaa sanomatta ja päin katsomatta tunkea vieressä istuvan ohi!

Kalevan jutussa haastatellun psykoterapeutin Teemu Ryhäsen mukaan ärtymys jo itsessään on vaarallinen tila. Hän luokittelee vihaemootiot niin, että tuohtumus ja närkästyminen ovat laimeimpia, seuraavaksi tulee ärsyyntyminen ja voimakkain on viha. Siiven heilahduksesta tornadoon.

Niin kovin vähäpätöisestä seikasta saattavat siis ne pahimmat hirmuteotkin lopulta saada alkunsa.

 

Luottamus pelinappulana

Ensireaktio adjektiiviin täydellinen on olla valitsematta kirjaa, jonka joku päähenkilöistä esitellään sellaiseksi. Usein sillä tarkoitetaan nuorta, kaunista, työssään menestyvää ja onnellista perhe-elämää viettävää naista. Joskus mieskin voi olla täydellinen: komea, romanttinen, niin ikään menestyvä, perheelleen omistautunut ja loistava isä.

Myös yhdysvaltalaisen Karen Clevelandin esikoisromaanin Koko totuus (2018) etukannessa olevat sanat Täydellinen aviomies, täydellinen isä melkein saivat jättämään sen hyllyyn. Tosin niiden perässä on sentään epäilystä uumoileva kysymysmerkki. Kolmanneksi mies saattaa olla täydellinen valehtelija. Ainakin sen kysymysmerkki pitää otteessaan loppuun asti.

Kirjoittajasta annettujen tietojen mukaan hän on aiemmin työskennellyt terrorismin tutkijana CIA:ssa ja FBI:ssa, ja myös hänen naispuolinen päähenkilönsä Vivian Miller on vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija Venäjä-yksikössä. Venäjä vaikuttaakin olevan toisena osapuolena valtaosassa valtioiden välisistä jännitteistä kertovassa fiktiossa, olipa kyse kirjallisuudesta tai elokuva- ja sarjateollisuudesta.

Vakoilun ja vastavakoilun maailma on siitä erityisen julma, että silloin voi tosissaan joutua kamppailemaan henkilökohtaisen sekä maataan ja työnantajaansa kohtaan tuntemansa lojaalisuuden välillä. Myös Miller joutuu kovan henkisen ristivedon paineeseen saatuaan tietää, että hänen ihanan täydelliseksi uskomansa aviomies Matt onkin jotain ihan muuta. Jokainen uusi käänne toisaalta vahvistaa tätä tietoa, toisaalta mies saa hänet aina vakuuttuneeksi takaisin puolelleen.

On tietenkin inhimillistä uskoa toisista hyvää ja luottaa ainakin kaikkein lähimpiin ihmisiin. Vanhempien mielestä ”muiden kakarat” kyllä voivat tehdä pahojaan vaan ei ”meidän lapset”. Kuinka usein jonkin henkirikoksen yhteydessä omaiset tai naapurit toteavatkaan, ettei tekijästä olisi koskaan uskonut sellaista.

Toisaalta yleistä luottamusta on jo pitkään koeteltu eri tavoin. Yhdeksi selvimmistä esimerkeistä käy Venäjä, joka on aivan itse saanut aikaan sen, että on liki mahdoton ottaa todesta mitään, mitä maan hallinto johtajaansa myöten sanoo. Paljon helpompi on valitettavasti ajatella, että siellä valehdellaan aina. Vaikkei sillä ole paljonkaan merkitystä, mitä yksittäinen tavallinen ihminen ajattelee, niin ei käy kateeksi niitä, joiden vastuulla on hoitaa valtioiden välisiä suhteita, kenties ilman vahvaa luottamusta toisen osapuolen sanaan.

Kaiken konkreettisen vakoilutoiminnan ja väistämättä mukaan tulevan kiristyksen sijasta ehkä kylmäävintä Clevelandin romaanissa onkin seurata sitä, miten taitavasti toisen luottamusta voi käyttää hyväksi ja ottaa sen valtaansa. Näinköhän maailma joutuu pian seuraamaan sivusta saman toteutuvan tosielämässä kyseisten valtioiden välillä, kun vähän hivellään valmiiksi itseriittoista egoa. Hämähäkki luultavasti kutoo jo verkkoaan ja vain odottaa saaliinsa tarttuvan siihen kiinni.

Cleveland päättää romaaninsa viimeistä vaille seuraavin sanoin: ”Hän katsoo, kuinka helikopteri katoaa jäljettömiin, ja yksi ainoa sana karkaa hänen huuliltaan kuiskauksena, kuin salaisuus: − −.” Jääköön se salaisuudeksi tässäkin.

Clevelandin romaani tuo mieleen erinomaisen ranskalaissarjan Le Bureau, vakoojaverkosto (Le Bureau des Légendes, 2015−2020). Sille olisi toivonut löytyvän sijaa liian monen samaa kaavaa toistavan dekkarin ja niiden lukuisten uusintakertojen rinnalla myös Suomen televisiossa. Siinä missä Cleveland keskittyy perheeseen ja muutaman päähenkilönsä väliseen kanssakäymiseen, Le Bureau kuvaa Ranskan ulkomaantiedustelun (DGSE) salaista vakoilutoimintaa monipuolisesti Syyriassa, Algeriassa, Iranissa ja Venäjällä. Sarjaa on Wikipedian mukaan pidetty jopa kaikkien aikojen parhaana ranskalaissarjana.