Kun kevyen toppatakin tuotetiedoissa kerrottiin, että sen valmistukseen on käytetty kierrätettyjä muovipulloja, jo tehty ostopäätös kariutui siihen. Ajatus pukeutumisesta muoviin tuntuu epämiellyttävältä. Wikipediasta selviää, että vaatteiden valmistuksessa käytetty polyetyleenitereftalaatti (PET) on sama kuin muovipulloissa. Materiaalin hiostavuuden takia siitä kokonaan tai osittain valmistetut vaatteet ovat − aina kun vain mahdollista − jo kauan aikaa olleet kartettavien listallani.
Yllättävä tieto yhteydestä muovipulloihin saa miettimään, missä kaikessa muussa on tehty samoin, vaikkei sitä kerrota yhtä selvin sanoin. Jos päänsä painaa tyynylle, jonka täyte on valmistettu merestä poimitusta muoviroskasta, saako tämäntyyppinen kierrätys olon tuntumaan paremmalta vai pahemmalta?
Kun loppuun asti käytetyistä vaatteista tehdään uutta kangasta ja uusia vaatteita, voiko materiaali enää olla kovin laadukasta? Kierrättämisen tarkoitus sinänsä on tietenkin ekologinen ja kannatettava, mutta muutaman kokemuksen perusteella uusiovaate ei kauaa pysy hyvänä. Jos tämä on tavallista ja ”kuuluu asiaan”, miten kierrätetystä kuidusta valmistettu vaate näin ollen laadullisesti eroaa pikamuotivaatteesta, jonka menestyksen tietä reunustaa tunnuslause Osta ja heitä pois?
Kun brittiläinen muotisuunnittelija Amy Powney päätti alkaa toteuttaa vastuullisuutta vaatteissaan, se tarkoitti useita huomioon otettavia asioita, kuten työntekijöiden työolot ja palkat sekä valmistuksessa käytetyn veden ja kemikaalien vähentäminen. Yhden vaatteen valmistukseen voi kulua järjettömästi vettä, ja siihen saatetaan käyttää jopa 72:ta eri kemikaalia! Hän piti tärkeänä myös pyrkiä siihen, että alkutuotanto ja vaatteiden valmistus eivät vaatisi alalla yleisesti käytössä olevaa logistiikkatapaa, jolloin vaate voi käydä useammassa maassa kuin tavallinen ihminen elämänsä aikana, kuten hän mainitsee dokumentissa Rehellinen muoti (2022).
Ottaessaan selvää vastuullisuuskriteerit täyttävistä villan ja puuvillan tuottajista sekä tuotteiden valmistuksesta sinnikäs Powney sai huomata, ettei tehtävä todellakaan ollut helppo. Kun hän lopulta löysi mieleisen lampaankasvattajan Uruguayista, kävi ilmi, että villan ostaminen suoraan ei onnistuisi. Maassa ei kuitenkaan ollut kehräämöjä, joiden kautta villa toimitetaan. Lähin sopiva kehräämö löytyi naapurimaasta Perusta. Yleisestä käytännöstä poiketen Powney sai siellä lupauksen, että hänen vaatteisiinsa käytettävä villa olisi nimenomaan vain hänen haluamaltaan uruguaylaistuottajalta. Myöhemmin hyvin alkanut suunnitelma kaatui aikatauluongelmiin, ja valmistus piti lähenevän kokoelman julkistamisen vuoksi siirtää Itävaltaan.
Powney teki samanlaisen selvitysmatkan Turkkiin puuvillan tuotannosta. Sieltä hän löysi yrityksen, joka muun muassa ei käytä denimin valmistuksessa lainkaan kemikaaleja.
Kaiken kaikkiaan muotisuunnittelijan pyrkimys vastuullisuuteen vaati myös kompromissien tekoa, koska systeemi on mikä on. Vaatteiden valmistusta viedään jatkuvasti aina vain halvempien kustannusten maihin, minkä vuoksi valmistuksen eri vaiheet hajaantuvat pitkin ja poikin. Siksi Uruguaystakin ovat kehräämöt kaikonneet.
Tiedollisesti erittäin valaisevan dokumentin mukaan Mother of Pearl ‑yrityksessä työskentelevä Powney oli edelläkävijä vastuullisuuden asialla, johon hän sai No Frills ‑kokoelmallaan monet kuluttajat havahtumaan. Harmillista kyllä, moni pikamuodin ostaja puolestaan havahtuu vilkaistessaan kokoelman hintoja ja palaa kipinkapin viikko-ostoksilleen halpaketjujen liikkeisiin. Osta ja heitä pois, osta ja heitä pois…