Piirtämistä maahan, kaivertamista kiveen, maalaamista papyrukselle, painamista saveen. Ne ovat olleet kirjoittamisen esivaiheita ennen paperin ja muste-, lyijy- ja kuulakärkikynän keksimistä.
Eri puolilla maailmaa kehiteltiin erilaisia kirjoitusjärjestelmiä. Tuskin on puolueellista väittää, että niistä länsimaiden käyttämä latinalainen on helpointa kirjoittaa, jos vertailukohteena ovat esimerkiksi japanilainen, kiinalainen ja arabialainen järjestelmä. Muinaisten sumerilaisten kolmiokärkisellä puikolla savitauluun taiteiltu nuolenpääkirjoitus näyttää kaikessa käsittämättömyydessään kerrassaan kiehtovalta. On ihmeellistä, miten nykytutkijat pystyvät yhä tulkitsemaan vanhoja kirjoituksia arkeologisista löydöksistä.
Käsinkirjoitustaidon kehittyminen kaikkine vaiheineen vei tuhansia vuosia. Vain muutamassa kymmenessä vuodessa taito on lähes hävinnyt, koska sen on tietoisesti annettu hävitä.
Kun viime vuoden ylioppilaskirjoitusten aikaan tietokoneyhteydet eivät kaikkialla toimineet, piti kokelaiden istua jopa tunteja jännityksessään muhien odottamassa yhteyksien palautumista. Tuntui erittäin murheelliselta todeta, että yhteiskunta on jo tässä pisteessä: Ei ollut mitenkään varauduttu siihen vaihtoehtoon, että edes halukkaat olisivat voineet vastata koekysymyksiin paperille käsin kirjoittamalla. Varmaankin pelkkä ajatus on useimmista aivan käsittämätön.
Tähänkö kansalaiset halutaan opettaa: Jos sähköiset yhteydet eivät pelaa, ei pelaa mikään muukaan eikä sille sitten mitään voi. Kunhan ollaan ja odotellaan.
Onneksi silloin tällöin saa lukea opettajasta tai jopa koko koulusta, joka haluaa tarjota oppilailleen vaihtoehdon ja samalla myös hengähdystauon digitaalisesta ympäristöstä. Joka kerta se ilahduttaa suuresti.
Entä kun sopimuksen tai muun asiakirjan allekirjoittaminen digitaaliseen asiakirjaan on firmalle niin merkityksetön seikka, ettei ole vaivauduttu edes hankkimaan kynää, jolla asiakas voisi noin 3 cm x 10 cm ‑kokoiselle ruudulle kirjoittaa siedettävän näköisen nimikirjoituksen. On todella huonoa asiakaspalvelua vaatia häntä tuhertamaan pieneen tilaan pelkällä sormenpäällä jotain, jota ei usean yrityksen jälkeenkään myöntäisi omakseen, ellei olisi juuri kuullut myyjän suusta, ettei sillä olekaan mitään merkitystä. Naureskellen hän vielä lisää, että eihän nykyään opeteta käsin kirjoittamista edes koulussa.
Siitä huolimatta: Ovatko kynät liian kalliita vai turhia hankintoja yrityksille, joissa asiakkaiden digitaalinen allekirjoitus kuuluu merkityksettömyydessäänkin yhtenä vaiheena jokapäiväisen asiakaspalvelun toimintoihin? Ehkä kaikki töppösormiset ja pitkäkyntiset tuhertajat ovatkin myyjäpuolelle vain pientä viihdykettä työpäivän lomassa.
Säästöjä ajatellen yksikin kynä riittäisi, no ehkä toinen varalle. Ei liioitella tarvitse. Sattuvasti silmiin osuneessa dokumenttipätkässä USA:n silloinen presidentti Lyndon B. Johnson allekirjoitti kansalaisoikeuslain heinäkuussa 1964 ja näytti käyttävän jokaiseen kirjaimeen eri kynää. Loppuun päästyään hän jakoi kynät läsnä olleiden kesken.
Aikamme kuvahan on, että kaikessa vannotaan juuri mitään kyseenalaistamatta teknologian nimeen. Samalla kun teknologia kehittyy nopealla vauhdilla eteenpäin, ihminen taantuu hitaasti taaksepäin. Häntä pakotetaan koko ajan luopumaan ihmislajille luontaisista toimintatavoista, koska kone tekee kaiken nopeammin ja helpommin.
Se sitten johtaa siihen, että aivot kutistuvat käyttämättöminä pikkuhiljaa rusinan kokoisiksi. Käsin ei osata juuri muuta kuin näpytellä näppäimiä. Ehkä vielä tulee sekin aika, jolloin koko olemassaolonsa merkityksen täysin menettänyt ihminen valitaan Vuoden turhakkeeksi.
