Takavuosina nousi joitakin kohuja tieteellisen tutkimuksen lopputöistä, joissa oli todettu julkisuudesta tunnetun tekijän plagioineen eli käyttäneen toisen tekijän tekstiä omanaan. Toisen tekstiä on voinut käyttää sellaisenaan tai osittain tekstiä muunnellen alkuperäistä lähdettä ilmoittamatta.
Nyt kaikkialla kohkataan tekoälystä. Miten plagiointi ja tekoälyn käyttö tekstityössä eettiseltä kannalta oikeastaan eroavat toisistaan? Vaikka plagiointihavainnot perustuvatkin siihen, että toisin kuin tekoälyn käytössä plagiointitapauksissa tunnistetaan tekstin alkuperäinen tekijä, molempia kuitenkin käytetään samalla tavalla: otetaan omiin nimiin jotain, mitä ei ole itse tehnyt.
Valitettavasti tekoäly on valtaamassa yhteiskuntaa ylläpitävän toiminnan ohella myös viestimet. Kun valtakunnan suurimmat päivälehdet antavat Juttuapuri-nimisen tekoälyn luonnostella jutut ja toimittajalle jää faktojen tarkistus, tarvittaessa editointi ja jutun julkaiseminen, onko täysin perusteltua toimittajan julkaista se omissa nimissään? Kumpi on tosiasiallinen tekijä?
Suomen Kuvalehden mediaa käsitelleessä kolumnissaan 3/2026 mediatutkija Anu Koivunen kiitti lehtiä avoimuudesta niiden kerrottua tekoälynkäyttötavoistaan, mutta totesi samalla epäluulon niitä kohtaan kasvavan, ”kuin kylmän puhurin minun ja ikäni lukemani lehden välillä”.
Koivunen pohti, näkevätkö lehdet lukijan pelkkänä datapisteenä (verkkoklikkauksineen) vai luottamussuhteen toisena osapuolena, jolle tärkeitä ovat ihmistoimittajan esittämät näkökulmat, analyysit ja omaperäinen ajattelu.
Luonnostelusta ei liene pitkä matka siihen, että aletaan julkaista sellaisenaan tekoälyn tuottamia tekstejä. Pomo hönkii niskassa, uutinen pitää saada julkaistua nopeasti, tavoitellaan klikkausten määrän kasvua. Ei ole aikaa itse ajatella ja kirjoittaa.
Otetaanko tekoälyn mahdollinen (vai jo todennäköinen) käyttö huomioon, kun työstään ansioituneita toimittajia palkitaan? Esimerkiksi Suuren journalistipalkinnon nimestä tekee mieli löytää viittaus ihmisen itsensä tekemään työhön ja sen arvostamiseen, mutta korostavan määreen saakin palkinto, ei journalisti.
Median tapaan voi pohtia kirjallisuuden kenties väistämätöntä, murheellista kehityskulkua. Kuinka pitkään kirjailijan omanarvontunto kestää, jos ympärillä yhä useampi alkaa antaa tekoälylle periksi? Kun mielikuvitus junnaa, kyvyt eivät oikein tunnu riittävän eikä taustatiedon etsimiseen jaksaisi aina paneutua. Paine yrittää helpomman kautta kasvaa.
Suomessa jaetaan Wikipedian mukaan kuutisenkymmentä kirjallisuuspalkintoa, joista mainittakoon 17 yleistä kirjallisuuspalkintoa (kuten Finlandia-palkinto), 12 tietokirjallisuuden palkintoa (Vuoden historiateos), 15 lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkintoa (Kaarina Helakisa ‑palkinto) sekä 8 runokirjapalkintoa (Eino Leinon palkinto).
Vanhimmaksi Wikipedia mainitsee Aleksis Kiven rahaston palkinnon, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on jakanut vuodesta 1936. Ehtiikö se täyttää 100 vuotta ennen kuin todetaan, etteivät tällaiset palkinnot enää vastaa alkuperäistä tarkoitustaan?
Kumpi voittaa − helppo tekeminen (tekemättömyys) vai ihmisen halu ja tarve itse tutkia ja kirjoittaa, luoda uutta. Halutaanko tulevaisuuden koululaiset kasvattaa ”hyviksi ihmisiksi” algoritmien ohjaileman keinotekoisen vai inhimillisen älyn voimin? Onko jo täysin annettu periksi? Siltä vaikuttaa lobbareilta kuulostavien asiantuntijoiden mielipiteiden perusteella: On mentävä kehityksen mukana − sen syvällisemmin miettimättä, mihin se pitkällä aikavälillä ihmiskunnan vie.
