”En ymmärrä nykytaidetta. Ystäväni Alisa lähetti minulle kutsun tähän näyttelyyn, mutta teokset ovat liian outoja minun makuuni. − − Näyttelyn nimi on yksinkertainen: Vaatteita. − − Teos, jota juuri nyt katselen, on nimeltään Sukkia. Se on nimetty osuvasti. Kehykset ovat valtavat, vähintään minun korkuiseni, ja ne ovat kauttaaltaan täynnä eri muotoisia ja kokoisia sukkia. En kerta kaikkiaan… tajua sitä.”
Tätä mieltä on Freida McMaddenin romaanihenkilö kirjassa Kotiapulainen* (2023, suom. 2024), ja usein on pakko olla samaa mieltä. Tuntuu siltä, että nykyisin mikä tahansa voi olla taidetta. Joillekin pelkkä yksivärinen taulukin on suurta taidetta, josta kannattaa maksaa kalliisti. Kukin makunsa mukaan.
Vaikkei olisi koskaan käynyt Firenzessä… Sinne voi kuitenkin päästä mielikuvien siivin lukemalla tästä taiteiden tyyssijasta, suoranaisesta runsaudensarvesta, ja niin toisenlaisesta elämäntavasta kuin nykyinen inha, teknologian varaan ulkoistettu elämä.
Onhan menty jo niin pitkälle, että ihminen on vapaaehtoisesti luopumassa jopa kyvystään käyttää omia aivojaan. Ensin koulussa on alettu antaa periksi, koska eivät oppilaat kuitenkaan jaksa tai viitsi opiskella. Nyt tekoälyn annetaan enenevässä määrin hoitaa hommat, eikä ihmisen itsensä tarvitse kohta osata kuin painella nappia saadakseen sen toimimaan haluamallaan tavalla.
Karmaiseva tulevaisuudenkuva tulee mieleen, kun lukee nykyisen paavi Leo XIV:n kaukaisen edeltäjän, Leo X:n etenemisestä uransa huipulle Salla Leponiemen kirjassa Firenzeläiset elämät (2024). Medicin mahtisukuun kuulunut Leo X, alkuperäiseltä nimeltään Giovanni (1475–1521), sai 7-vuotiaana Ranskasta Fontdoucen apotin arvon, ja 13-vuotiaana hänelle myönnettiin kanonisen oikeuden tohtorintutkinto − ilman minkäänlaisia lakiopintoja. Paaviksi hänet valittiin vuonna 1513, eli varsin nuorena verrattuna tämän ajan paaveihin.
Usein niitä, joilla ei ole mahdollisuutta opiskella tai joilta opiskelu on kokonaan kielletty, se myös eniten kiinnostaa. Renessanssin kaudella opiskeluhaluisille tytöille lähes ainoa paikka syventyä tutkimiseen sekä harjoittaa taidetta ja kädentaitoja oli luostari, toteaa Leponiemi.
Vain kolme vuotta Leo X:n ja viisi vuotta Leonardo da Vincin (1452–1519) kuoleman jälkeen syntyi tyttö, joka olisi varmaan nostattanut närää ainakin Leossa, kenties ihmetystä tai jopa arvostusta Leonardossa. Polissena Margherita Nelli (1524–1588) meni nuorena luostariin ja sai siellä toteuttaa taiteellista lahjakkuuttaan. Nunnanimellään sisar Plautilla hän maalasi muun muassa 7-metrisen teoksen Viimeinen ehtoollinen, jonka nelivuotinen restaurointi hehkuvin värein valmistui 2019. Teos on nyttemmin esillä Firenzen Santa Maria Novellan luostarin museossa, da Vincin samanniminen maalaus (myös nimellä Pyhä ehtoollinen) puolestaan sijaitsee Milanossa. Plautilla Nelli itse pääsi yhtenä harvoista naisista arkkitehti ja taidemaalari Giorgio Vasarin (1511–1574) kirjoittamaan teokseen Taiteilijaelämäkertoja.
Oopperalaulua ja taidehistoriaa opiskellut Leponiemi kertoo kiehtovasti lukuisista muistakin firenzeläisistä merkkihenkilöistä sille, jota historia ja kulttuurihistoria kiinnostavat. Hän luonnollisesti keskittyy enemmän ihmisiin ja heidän tekemisiinsä kuin pukeutumiseen, joka myös monin tavoin kertoo kunkin aikakauden tyylistä ja ajan hengestä.
Sattumalta muuan kotimaan museokäynti osui niin sanotusti tähän saumaan. Bravissimo! Pukuloistoa Rooman oopperasta täydensi kirjan synnyttämien mielikuvien luomia italialaisnäkymiä. Näyttelyssä on esillä 38 upeaa asua sadan vuoden ajalta. On pakahduttavaa ajatella sitä käsityön määrää, jota entisaikojen − varsinkin hienoston − puvut ovat vaatineet ennen ompelukoneen keksimistä. Ooppera-asujen näyttävyys perustuu enemmänkin kekseliäisyyteen ja luovaan tekemiseen kuin isolla rahalla hankittuihin materiaaleihin. Vaikkei olisi koskaan käynyt oopperassa, oopperapukujen loistoa voi silti ihailla.
*Jokin McFaddenin Kotiapulainen-sarjan kirjoista. Alun perin mainittu nimike Kotiapulainen kuuntelee olikin virheellinen.
