Sodalla kulkee hyvin

Sotasotasota. Natonatonato. Päivittäiset uutiset ajavat tajuntamme pian joko väsymyksen tai hurmoksen partaalle. Kuten usein on todettu, myös käyttämissämme sanoissa on vaikutusvaltaista voimaa.

”Leipä kavennettiin, jotta saataisiin paljon ruutia. Kerran taasen miljoonat miehet kyyristelisivät maakuopissa ja odottelisivat, milloin pommi murskaa heidän luunsa, milloin myrkyllinen kaasu tukehduttaa heidät. Minkä vuoksi? Kukaan ei tiedä. Aikanaan tehdään rauha, synnytetään lapsia, järjestetään ne armeijoiksi, keksitään uusia tappokoneita ja tappotapoja. Tämä on maailman historiaa.” (Pentti Haanpää 1905−55)*

Itse armeijaikäinen Hector (1947−) lauloi Palkkasoturissa (alkuaan Buffy Saint-Marien Universal Soldier) nuorista miehistä, jotka taistelevat maailman eri kolkissa: Hän on uljas mies ja monet taidot meille näyttänyt, hän ohjuksin ja keihäin taistelee / Vaikka kuusitoista vuotta on hän juuri täyttänyt, silti tuhannetta vuottaan palvelee. Olipa palkkasoturi tai tavallinen armeijan päivärahasotilas, teot ovat sodassa samoja. Natolaisuuden myötä myös maantieteellinen taistelualue tarvittaessa laajenee Suomenkin sotilaalla. Palkkasoturihan on jo mennyt minne vain, missä hyvin maksetaan: Hän Kiinan vuoksi taistelee ja Ranskan, Vietnamin, hän USA:ta puolustaa.

Nyt pohditaan taas päät punaisina, miten kansalta saadaan rahat sotaponnistuksiin, tällä kertaa Naton vaatimiin hulppeisiin puolustusmenoihin. Muuatta keinoa on aiemmin jo kokeiltu, vinkiksi vain:

”Oikeassa nimettömässä vastikesormus, jonka sain, kun lahjoitin talvisodan jälkeen äidin vihkisormukset Kulta raudaksi ‑keräykseen. Valtion piti sulattaa sormukset, valaa ne harkoiksi ja ostaa hävittäjiä sekä ilmatorjuntatykkejä. Tiedä häntä, tapahtuiko niin.” (Pirkko Soininen: Signe, 2024)

Mutta kenen mielestä oikeasti sota on kaunis, kuten nelikymppinen Hector myös runoilee samannimisessä laulussa vuodelta 1987? Ehkä vain jonkun houreisen sotapäällikön, joka unelmoi kunniamerkeistä rinnuksiinsa, näköispatsaasta aukiolle ja nimestä historian lehdillä. Joskus sotaelokuvia arvioidaan tyylikkäiksi tai visuaalisesti hienoiksi, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että itse sota olisi kaunista tai siistiä. Sodalla vaikuttaa kuitenkin olevan jokin käsittämätön vetovoima, sillä siitäkin huolimatta, että sota näytetään rumana, kauheana, verisenä, sota ei hylkää, syliin se sulkee.

Niinpä reaalimaailmassa käytävien sotauutisten lisäksi televisio syytää päivästä toiseen eri kanavilla elokuvia ja dokumentteja sodista, menneistä ja meneillään olevista, jopa fiktiivisistä tulevaisuuden tappotantereista. Onko siis niin, kuten ranskalainen kirjailija François Mauriac (1885−1970) on todennut*: ”Useimpien ihmisten elämä on niin yksitoikkoista, että sotakin tuntuu heistä aluksi viihteeltä, ja vasta jonkin ajan kuluttua he tajuavat, ettei ollutkaan naurun aika.” Toisille se ei silti valkene koskaan.

Filosofit ovat erimielisiä siitä, onko ihminen syntyessään vain hyvä vai jo pahan puraisema. Entä kumpi heidän mielestään kuuluu todellisemmin ihmisluonteeseen, elämään jännitystä tuova sotaisuus vai turvallisuudentunteen antava rauhantahtoisuus?

Vastaus lienee selvä, sillä sodat ovat ikuisia, mutta ikuiset rauhat kestämättömiä. Sota pyrkii esiin kerta toisensa jälkeen kuin voikukka asfaltin raosta. Sitten kun kaikki on tuhottu, aloitetaan alusta. Atomipommin syntyyn osansa antanut Albert Einstein (1879−1955) ennustikin, että Seuraavan jälkeinen maailmansota käydään kivet aseina.*

 

*:llä merkityt ovat poimintoja Jarkko Laineen toimittamasta Suuresta sitaattisanakirjasta (1983) 

Iättömän taiteen runsaudensarvi

”En ymmärrä nykytaidetta. Ystäväni Alisa lähetti minulle kutsun tähän näyttelyyn, mutta teokset ovat liian outoja minun makuuni. − − Näyttelyn nimi on yksinkertainen: Vaatteita. − − Teos, jota juuri nyt katselen, on nimeltään Sukkia. Se on nimetty osuvasti. Kehykset ovat valtavat, vähintään minun korkuiseni, ja ne ovat kauttaaltaan täynnä eri muotoisia ja kokoisia sukkia. En kerta kaikkiaan… tajua sitä.”

Tätä mieltä on Freida McMaddenin romaanihenkilö kirjassa Kotiapulainen* (2023, suom. 2024), ja usein on pakko olla samaa mieltä. Tuntuu siltä, että nykyisin mikä tahansa voi olla taidetta. Joillekin pelkkä yksivärinen taulukin on suurta taidetta, josta kannattaa maksaa kalliisti. Kukin makunsa mukaan.

Vaikkei olisi koskaan käynyt Firenzessä… Sinne voi kuitenkin päästä mielikuvien siivin lukemalla tästä taiteiden tyyssijasta, suoranaisesta runsaudensarvesta, ja niin toisenlaisesta elämäntavasta kuin nykyinen inha, teknologian varaan ulkoistettu elämä.

Onhan menty jo niin pitkälle, että ihminen on vapaaehtoisesti luopumassa jopa kyvystään käyttää omia aivojaan. Ensin koulussa on alettu antaa periksi, koska eivät oppilaat kuitenkaan jaksa tai viitsi opiskella. Nyt tekoälyn annetaan enenevässä määrin hoitaa hommat, eikä ihmisen itsensä tarvitse kohta osata kuin painella nappia saadakseen sen toimimaan haluamallaan tavalla.

Karmaiseva tulevaisuudenkuva tulee mieleen, kun lukee nykyisen paavi Leo XIV:n kaukaisen edeltäjän, Leo X:n etenemisestä uransa huipulle Salla Leponiemen kirjassa Firenzeläiset elämät (2024). Medicin mahtisukuun kuulunut Leo X, alkuperäiseltä nimeltään Giovanni (1475–1521), sai 7-vuotiaana Ranskasta Fontdoucen apotin arvon, ja 13-vuotiaana hänelle myönnettiin kanonisen oikeuden tohtorintutkinto − ilman minkäänlaisia lakiopintoja. Paaviksi hänet valittiin vuonna 1513, eli varsin nuorena verrattuna tämän ajan paaveihin.

Usein niitä, joilla ei ole mahdollisuutta opiskella tai joilta opiskelu on kokonaan kielletty, se myös eniten kiinnostaa. Renessanssin kaudella opiskeluhaluisille tytöille lähes ainoa paikka syventyä tutkimiseen sekä harjoittaa taidetta ja kädentaitoja oli luostari, toteaa Leponiemi.

Vain kolme vuotta Leo X:n ja viisi vuotta Leonardo da Vincin (1452–1519) kuoleman jälkeen syntyi tyttö, joka olisi varmaan nostattanut närää ainakin Leossa, kenties ihmetystä tai jopa arvostusta Leonardossa. Polissena Margherita Nelli (1524–1588) meni nuorena luostariin ja sai siellä toteuttaa taiteellista lahjakkuuttaan. Nunnanimellään sisar Plautilla hän maalasi muun muassa 7-metrisen teoksen Viimeinen ehtoollinen, jonka nelivuotinen restaurointi hehkuvin värein valmistui 2019. Teos on nyttemmin esillä Firenzen Santa Maria Novellan luostarin museossa, da Vincin samanniminen maalaus (myös nimellä Pyhä ehtoollinen) puolestaan sijaitsee Milanossa. Plautilla Nelli itse pääsi yhtenä harvoista naisista arkkitehti ja taidemaalari Giorgio Vasarin (1511–1574) kirjoittamaan teokseen Taiteilijaelämäkertoja.

Oopperalaulua ja taidehistoriaa opiskellut Leponiemi kertoo kiehtovasti lukuisista muistakin firenzeläisistä merkkihenkilöistä sille, jota historia ja kulttuurihistoria kiinnostavat. Hän luonnollisesti keskittyy enemmän ihmisiin ja heidän tekemisiinsä kuin pukeutumiseen, joka myös monin tavoin kertoo kunkin aikakauden tyylistä ja ajan hengestä.

Sattumalta muuan kotimaan museokäynti osui niin sanotusti tähän saumaan. Bravissimo! Pukuloistoa Rooman oopperasta täydensi kirjan synnyttämien mielikuvien luomia italialaisnäkymiä. Näyttelyssä on esillä 38 upeaa asua sadan vuoden ajalta. On pakahduttavaa ajatella sitä käsityön määrää, jota entisaikojen − varsinkin hienoston − puvut ovat vaatineet ennen ompelukoneen keksimistä. Ooppera-asujen näyttävyys perustuu enemmänkin kekseliäisyyteen ja luovaan tekemiseen kuin isolla rahalla hankittuihin materiaaleihin. Vaikkei olisi koskaan käynyt oopperassa, oopperapukujen loistoa voi silti ihailla.

 

*Jokin McFaddenin Kotiapulainen-sarjan kirjoista. Alun perin mainittu nimike Kotiapulainen kuuntelee olikin virheellinen.